Käytät web-standardeja tukematonta selainta!!! Mikäli haluat nauttia kauniimmasta ulkoasusta, päivitä selaimesi. Tämä kakku ei kuitenkaan ole vain päältä kaunis, sivujen tietosisältöön pääset kyllä käsiksi millä tahansa selaimella.

Äitini synnytti tyttäreni

Marja ryhtyi sijaissynnyttäjäksi tyttärelleen Jaanalle, joka itse ei voi koskaan odottaa lasta. - Kun vauva oli tullut maailmaan, se tuntui heti omalta, vaikka olikin kasvanut äitini kohdussa, Jaana kertoo.

Maria, 44, liekuttaa sylissäään reilun vuoden ikäistä Ninniä ja saa tytön nauraa hekottamaan. Mummi on kiva. Mummille pitää antaa monta märkää suukkoa. Kohta mummikin nauraa ääneen.

Tunnelma ei selityksiä kaipaa. Tässä on toisilleen kaksi hyvin läheistä ihmistä, mummi ja tyttärentytär. Ainahan lapsenlapset ovat isovanhempiensa silmäteriä, mutta näiden kahden välit on havaitsevinaan erityisen lämpöisiksi. Syykin tuntuu selvältä: Ninni on kasvanut ja kehittynyt Marja-mumminsa kohdussa.

Marja kuivaa kasvojaan suukottelusta ja palauttaa maan pinnalle. - Kyllä tämän kanssa aikansa peuhaa, mutta sitten tekee jo mieli sanoa Jaanalla, ota, vie, se on sinun tyttäresi. Onhan se tärkeä lapsi, mutta minulla on Ninniin vain mummisuhde.

- Niin se on, Jaana, 24, myöntää. - Lapsi on biologisesti minun ja Mikon, meidän aineista tehty. Minun munasolusta ja Mikön siittiöstä koeputkessa hedelmöitynyt alkio siirrettiin äitini kohtuun, ja siitä yhdeksän kuukauden päästä hän synnytti meille lapsen, tämän iki-ihanan Ninnin.

- Kun vauva putkahti maailmaan, se tuntui heti meidän tytöltä. Tuore ïsäkin rakastui häneen välittömästi.

Lapsettomuuden shokki

Jaana oli vain 16-vuotias, kun sai kuulla lääkäriltä, ettei pysty koskaan läpikäymään raskautta eikä synnyttämään. - Minulla on synnynnäinen kohdun kehityshäiriö. Sen enempää en halua sen laadusta kertoa, hän kuittaa, mutta myöntää, että olihan se niin nuorelle shokki, pahin mahdollinen isku naisellisuuteen.

Jaanan ja Mikon, 25, pienperhe asuu eteläisessä Suomessa, samoin Jaanan äiti Marja. Paikkakuntaa ja oikeita nimiään he eivät halua kertoa välttyäkseen puheilta tai pahaa mieltä aiheuttavilta kysymyksiltä.

- Hormonihoidot vielä hyväksytään, mutta sijaisraskaudesta moni on sitä mieltä, että siinä on menty liian pitkälle. Sitä pidetään outona ja ihmetellään, eikö nyt muita keinoja olisi ollut. Mikolle ja minulle tämä on niin arka asia, että olemme valikoineet ihmiset, joille olemme siitä kertoneet. Esimerkiksi Mikon puolelta vain hänen vanhempansa tietävät, eivät hänen sisaruksensa eivätkä isovanhempansa.

Mikko ei ole haastattelua tehtäessä paikalla. Jaana arvelee miehen vähän ujostelevan asiasta puhumista, vaikka on ollut alusta lähtien siinä täydellisesti mukana.

Pihalla seisovat vaunut alkavat heilua ja vaunujen sisältä kuuluu ääniä. Ninni heräilee neljän tunnin päiväuniltaan. Nälkä on tietysti, mutta neiti odottaa sävyisästi, kun mummi kuorii hänet ulkovaatteista ja äiti lämmittää ruoan. Vauva on ollut helppohoitoinen, nukkunut täydet yöt jo neliviikkoisesta.

Sijaissynnytys vai adoptio

- Mikko ja minä seurustelimme jo silloin, kun sain kuulla lapsettomuudestani. Olimme hurjan nuoria eikä jälkikasvun hankkiminen vielä kuulunut suunnitelmiin, mutta sen jälkeen pitkään kielsin, että edes haluaisin lapsia.

Jaana purki suruaan tietysti ensimmäiseksi äidilleen. - Äiti sanoi heit, että kyllä minä sinulle lapsen teen, ryhdyn sijaissynnyttäjäksi. Minä vaan väänsin itkua, että joo, joo, et sinä kuitenkaan tarkoita.

Ajatus jäi muhimaan. Meni muutama vuosi. Eräänä aamuna Jaana soitti äidilleen ja ehdotti, että nyt. Ryhdyttäisiinkö? Äiti vähän nikotteli, että tämä tuli niin äkkiä, mutta ei oikeasti epäröinyt hetkeäkään.

- Meille sijaissynnytys tuntui olevan oikea tapa hankkia lapsi. Tosin Mikko mietti ensin adoptiota, koska luuli sijaissynnyttämistä monimutkaisemmaksi kuin se onkaan. Hän myös ajatteli sitä minun kannaltani. Etten minä kokisi huonommuutta naisena silloin, kun joku toinen odottaa ja synnyttää meidän lapsemme. Itse puolestani tuskailin, mitä kertoa hänen vanhemmilleen. Pelkäsin, etten ole hyvä miniä. Mikko ehdotti, että kerrotaan vian olevan hänessä.

Jaana varasi ajan tähystykseen. Omia munasoluja näytti syntyvän. Myös Mikon siittiöt osoittautuivat hyviksi. Sen jälkeen nuori pari ei enempiä jahkaillut, vaan otti yhteyttä Väestöliiton Lapsettomuusklinikkaan.

Siitä käynnistyivät vuoden kestävät tutkimukset ja haastattelut. Jaana ja Mikko olivat silloin 22-vuotiaita, Marka 42. Marjan, tulevan synnyttäjän, terveys kartoitettiin päästä varpaisiin.

- Psyykkinen puoli oli tärkein ja rankin. Tarkkaan haluttiin tietää, miksi ryhdyn sijaissynnyttäjäksi. Hyvitänkö Jaanalle sitä, että mieheni ja minä erosimme, kun Jaana oli pieni? Minkälainen on suhteeni avopuolisooni? Testattiin, olinko valmis kaikkeen, mitä raskaus voisi tuoda tullessaan.

Vielä rankempaa psykologinen syynäys oli Jaanalle ja Mikolle. Keskustelut psykologin ja psykiatrin kanssa tuntuivat kovalta pudotuspeliltä, jossa hei eivät mielestään olleet lainkaan samalla viivalla muiden lasta suunnittelevien pariskuntien kanssa. Heillä oli nuoren ikänsä vuoksi uskottavuusongelma: miten he voisivat vakavissaan suunnitella perheen lisäystä ja vielä sellaisella menetelmällä.

- Parisuhteemme vatvomisesta jäi paha maku, kun lapsettomuudesta kärsiminenkin on riittävän tuskallista. Kauanko luulette pysyvänne yhdessä? Ikään kuin kukaan voisi koskaan taata, että juuri heidän liittonsa kestää ikuisesti. Muuten Väestöliiton ihmiset olivat aivan ihania ja asiantuntevia. Sitä huolenpitoa on suorastaan ikävä.

Kesäkuussa tärppäsi

Viime vuoden alussa alkoivat Jaanan ja Marjan hormonihoidot, muun muassa heidän kuukautiskiertonsa piti saada samaan rytmiin. Jaana joutui ottamaan hormoninsa pistoksina. Hoitoalan ammattilaiselta se sujui helposti. Äiti sai hormonit tabletteina. Kummankin hoito sujui ilman sivuvaikutuksia.

- Minulla kypsytettiin munasoluja ja äidin kohdun limakalvo piti saada sellaiseksi, että alkion kiinnittyminen siihen varmistuisi.

Munasoluja kypsyttävää hormonia annetaan 10-12 vuorokautta. Sinä aikana Jaana joutui käymään monessa ultraäänikuvakusessa ja verikokeessa, joilla tarkistettiin munasolujen kypsyysaste.

- Sain rampata Väestöliitossa ahkerasti, mutta se ei tuntunut raskaalta. Päinvastoin sitä oli vaan innoissaan. Töissä en kertonut, mistä on kyse, mutta vuorotyöläisenä yritin vaihtaa vapaapäivät niin, etten joutunut kummemmin selittelemään.

Ensimmäinen raskausyritys epäonnistui. Se ei ollut Jaanalle eikä Marjalle pettymys, mutta "jos olisi ollut kymmenes menossa, olisimme olleet hermona". Parin kuukauden tauon jälkeen heidän hormonihoitonsa aloitettiin uudestaan. Työpaikkaa vaihtanut Jaana sai tällä kertaa aina sairauslomapäivän ultraäänikäyntejä ja verikokeita varten.

- Se oli sellaista kolmen ihmisen melkein kellopelin tarkkaa yhteistyötä, jossa myös fiilisten piti pelata yksiin.

Kesäkuussa tärppäsi. Toinen Marjan kohtuun siirretyistä alkioista oli kiinnittynyt.

Sykkivä möykky

Kun koeputkessa hedelmöitetty alkio on siirretty kohtuun, raskaustesti voidaan tehdä kahden viikon kuluttua.

-Olimme kirpputorilla vauvanvaatteita katsomassa. Ai, ultraääneen pitää varata aika, äiti sanoi puhelmineen. Tajusin heti, että raskaus on totta. Tuli kummallinen olo. Tuijotin äidin mahaa. Siellä se nyt on. Tästä se alkaa. Itkettiin ja halattiin puiston penkillä niin, että ohikulkijat katselivat ihmeissään.

Ensimmäinen ultraäänikuvaus oli seitsemännellä raskausviikolla. - Kuvaruudulla näkyi epämääräinen, sykkivä möykky. Mikon ja minun lapsi. Omalta se tuntui jo silloin. Mikolle se tuli todeksi toisella ultraäänikerralla. Isäni uskalsi hurrata tulevalle lapsenlapselleen vasta, kun se oli kohdussa yli kaksikiloinen.

Marja, omien sanojensa mukaan vähän lihava, opetteli uudet elämäntavat. Lenkkimakkarat vaihtuivat vitamiineiksi.

- Olin odotusajan elämäni kunnossa. Minulla ei ollut pahoinvointeja tai mielitekoja, mutta kyllä kolme ensimmäistä kuukautta silti jännitin keskenmenoa.

Ultraäänitutkimuksissa Jaana ja Mikko olivat joka kerta mukana ja muina aikoina äiti ja tytär näkivät toisiaan tavallista useammin.

- Halusinkin nähdä, koska silloin tuntui, että olen lähellä lasta, Jaana sanoo. Marja puolestaan ajatteli, että siellä hänen vuokrayksiössään se tuleva lapsenlapsi kasvaa.

- En kadehtinut äitiäni raskaudesta, mutta joskus olin kaihomielinen. Olin jatkuvasti pää kiinni äidin mahassa, tunnustelin sitä ja kuuntelin sen sisällä kehittyvää elämää. Samaistuin hänen raskauteensa niin, että välillä omasta mielestäni olin itsekin raskaana. Kun eräs tuttava kertoi odottavansa, teki mieli sanoa, että minäkin synnytän kohta.

Äiti, isä ja mummi

Ninni syntyi kevättalven sunnuntaina, aamuyöllä, HUS:n naistenklinikalla, perhehuoneessa. Jaana ja Mikko olivat luonnollisesti mukana "synnyttämässsä." Synnytys kesti vain neljä ja puoli tuntia.

- Synnytyssalissa en oikein osannut tehdä muuta kuin pitää äitiä kädestä ja antaa hänelle vettä. Välillä minua itketti ja ajattelin, että minunhan tuolla pöydällä kuuluisi maata eikä äidin. Ponnistus vaiheessa sanoin, että vedä, äiti, henkeä ja ota happea välillä ja samalla kurkin, näkyykö jo. Mikkoa komensin ottamaan kuvia, mutta hän sanoi, ettei pysty seisomaan.

- Kun vauva sitten mätkähti pöydälle, ajattelin, että tuoko se on, niin kuonan peitossa. Silmät olivat auki, hoitaja nosti hänet syliini ja Mikko sai leikata napanuoran. Sitten se alkoi huutaa ja maitopullon saatuaan syödä. Ja oli piirteiltään kuin ilmetty Mikko.

Kun Marjakin oli tervehtinyt vauvaa ja he olivat hetken köllötelleet vierekkäin, hänet siirrettiin gynekologiselle osastolle. Jaana ja Mikko jäivät kahdestaan hoitamaan prinsessaansa. Marjan puolesta heitä vähän kirpaisi, kun lasta oli niin yhdessä odotettu, ja kirpaisi se Marjaakin. Heti seuraavana aamuna hän ryntäsi hoitohuoneeseen katsomaan, minkälaisen tyttärentyttären oikein oli synnyttänyt.

Jaana kiittelee Naistenklinikan henkilökuntaa, joka puhutteli häntä koko ajan äidiksi, Mikkoa isäksi ja Marjaa mummoksi. Jaana vaihtoi sairaalavaatteetkin päälleen ja kertoi osastolla synnytystarinaansa siinä kuin muutkin synnyttäneet.

Kotimaisemissa Jaana ja Mikko saivat kuulla uteluja vauvan ilmestymisestä, mutta jo ennen synnytystä he olivat pitäneet matalaa profiilia eivätkä olleet juurikaan kertoilleet vauvan tulosta. Ja kun ei ryhdytty selittelemään, kyseleminenkin laantui.

Ei uhrautumista

Entä Marja? Odotusaika oli helppo eikä juuri mikään ollut synnytyssalissa muuttunut siitä, kun hän yli 20 vuotta sitten sai Jaanan. Henkisesti synnyttäminen oli odotusajan huipentuma.

Kolmen kuukauden äitiyslomalla Marja sai rauhassa miettiä tapahtunutta ja totutella taas normaalimuotoiseen vartaloonsa. Lääkitys nopeutti elimistön palautumista.

- Kotona tuntui, että jotain puuttuu. Toisaalt ei kuitenkaan ollut kaipauksia, että minulta olisi jotain viety. Raskausaikana vähän pelkäsin, tuleeko sellaisia tuntemuksia, että sisälläni on oma lapsi. Ei tullut, koska tiesin, että se on täysin Jaanan ja Mikon aineista tehty. Olin sen niin selväksi etukäteen ajatellut ja yhdessä olimme sen loppuun asti puineet. Tärkeintä oli, että odotus ja synnytys menivät hyvin ja että kaikki olivat nyt onnellisia.

Ympäristölle sen sijaan olisi saanut selitellä yksin kotiin tulemista. Miten hän on voinut antaa lapsen pois?

- Sitä on pidetty outona, mutta se on myös ollut suurin virhekäsitys. Eihän lapsi ollut minun ja avomieheni, vaikka kaikki tietysti niin kuvittelivat. Kiittelin odotusaikana onnitteluista, mutta annoin ihmisten luulla, mitä luulivat. Jos joku kyseli tarkemmin, en välittänyt kertoa, vaan jätin ihmettelemään. Silloinen työpaikkani oli tilapäinen ja siellä raskauteni laadun tiesivät vain pomo ja kaksi työkaveria. Toisaalta raskaus näkyi minussa vasta loppuvaiheessa. Äitiysloman jälkeen aloitin uudessa työpaikassa ja säästyin kyselyiltä.

Moni Marjan lähinaapuri tietää raskauden taustan. Kukaan ei ole kauhistellut. Jopa hänen vanha äitinsä on ottanut asian tyynesti, alkuhirvittelyn jälkeen.

Jaana ei koe olevansa kiitollsuudenvelassa äidilleen eikä äiti koe uhrautuneensa. Hänkö, joka viihtyi niin suurenmoisesti odotuksen olotilassa, että jos olisi nuorempi, voisi harkita toista. Sitä paitsi moni on sanonut, että hän on pirteämpi kuin ennen ja laihtunutkin synnytyksen jälkeen.

- Mutta raskausaikana olit tasaisempi. Nyt on taas entinen kipakka luonne palautunut, Jaana nauraa.

Seuraava synnyttäjä

Synnyttäjä on luonnolliseesti lapsen äiti. Siksi Jaanan ja Mikon piti adoptoida Ninni Marja-mummilta. Sitä varten heidän piti myös mennä naimisiin. Lain mukaan adoption alaikäraja on 25 vuotta - Jaana ja Mikko olivat vasta 23-vuotiaita - mutta pykälät sallivat erikoistapauksissa adoption sitä nuoremmille. Paperisota oli ohi kolmessa kuukaudessa ja Jaanasta, Mikosta ja Ninnistä oli tullut oikea perhe.

Ninnin saaminen maksoi pyöreästi 60 000 markkaa kaikkine hoitoineen ja tutkimuksineen. Jaana ja Mikko kustansivat myös Marjan hoidot. Palkoista vähän kerrallaan sivuun laitetut kulut eivät kiristäneet jokapäiväistä elämää.

- Onhan se kallista normaalisynnytykseen verrattuna, mutta ei me olla ikinä sitä rahaa ajateltu, onnea säteilevä Jaana toteaa. Harvinainen synnytystapa ei tehnyt hänestä ylihuolehtivaa emoa, vaikka hän iloisena kiittääkin Jumalaa Ninnistä joka päivä.

- Vaikka saan kuulla muilta, että ihanaa, ihanaa, teillä on nyt vauva, perussuru omasta lapsettomuudestani pysyy minussa.

Hän toivoo, että niin sukulaiset kuin ulkopuoliset välttäisivät epähienoja uteluita nuoren parin perheenlisäyssuunnitelmista. Ystävättäristään hän tietää, että varsinkin anopit voivat olla tässä asiassa pahoja painostajia. Onneksi ei kuitenkaan hänen.

Samassa paikalle pyrähtää - kukas muu kuin Jaanan anoppi. Hän saapuu sopivasti seuraamaan Ninnin tanssiesitystä. Tyttö nytkyy musiikin tahdissa, pyllähtää välillä lattialle, mutta jatkaa taas ylös päästyään. Yleisö ihastelee kilpaa hänen ympärillään.

- Onko Jaana sanonut, että hän pelkäsi kertoa lapsettomuudesta minulle, kysyy anoppi, joka tanssiesityksen päätyttyä nappaa Ninnin syliinsä. Nyt on hänen vuoronsa saada monta märkää suukkoa.

On, on, mihin Jaana jatkaa, että anoppi on toinen ihminen, jonka kanssa hän voisi harkita uutta sijaisraskautta, mutta seuraavan lapsen Mikko ja hän ovat suunnitelleet adoptoivansa muualta. Siinä heidän perhekokonsa sitten onkin.

Miten on, ryhtyisikö anoppi sijaissynnyttäjäksi?

- Kyllä, hän vastaa empimättä niin, että Jaana jähmettyy ällistyksestä. Onhan tästä vihjailu, muttei koskaan vakavissaan puhuttu, saatikka anopilta kysytty. Siinäpä tuli Jaanalle ja Mikolle mukavaa miettimistä.

Lähde: Kodin kuvalehti 14/2001

Perhesuunnittelusivut
Etusivulle
Ohjeet
FAQ
Sanasto
Uutisarkisto
Tekstejä
Tutkimukset
Keskenmenot
Kuukautiskerääjä
Runoja ja ajatuksia
Värssyjä
PeSuTietoutta
Kuukautiset
Ehkäisy-tietopaketti
Hedelmällisyyden maksimointi
Ovulaatiolaskuri
Ovulaation tunnistaminen ja ovulaatiotestit
Koti-inseminaatio
Raskaustestit
Raskauden alkaminen
Lasketun ajan määrittäminen
Keskenmeno
Tuulimunaraskaus
Hedelmättömyys
Hedelmöityshoidot
Sijaisvanhemmuus
Artikkelit
Linkit
Perheen perustaminen Lapsettomuus Terveys Ovulaatio- ja raskaustestit, kondomit