Käytät web-standardeja tukematonta selainta!!! Mikäli haluat nauttia kauniimmasta ulkoasusta, päivitä selaimesi. Tämä kakku ei kuitenkaan ole vain päältä kaunis, sivujen tietosisältöön pääset kyllä käsiksi millä tahansa selaimella.

Luottakaa tunteisiinne

Hilkka Alatalo on ylpeä pojastaan Tuomaksesta, huumorintajuisesta hurmurista, kirjallisesta lahjakkuudesta. Hän on jaksanut uskoa Tuomakseen, vaikka monet ovat epäilleet. Silti hän huomauttaa: - En minä ole mikään sankariäiti.

Espoon Laaksolahdessa sijaitsevassa talossa vallitsee autereinen rauha. Aurinko porottaa, mutta pihapiirin ylle oksansa levittänyt suuri tammi antaa suojaa. Sisällä leikkii valo. Olohuoneen seinustalla odottaa pyörätuoli omistajaansa, joka on tanssikursseilla.

- Ihmeesti sitä on jaksanut, sanoo Hilkka Alatalo mietteliäänä. Hän on juuri täyttänyt 50 vuotta, ja maljakoissa on vielä röykkiöittäin ruusuja. Pihakeinun jalan vieressä on yksi lahjoista, letkeänoloinen sammakko, joka loikoilee nurmella kädet pään takana. Otus näyttää, miten otetaan rennosti.

Hilkka Alatalo myöntää, että vihje on aiheellinen. Kahden lapsen äitinä hänen on toisinaan pitänyt muistuttaa itseään oman ajan tarpeellisuudesta, ei vähiten siksi, että toinen lapsista, Tuomas, on vaikeasti vammainen. Esikoinen, Tuomas, syntyi 21 vuotta sitten hartaasti odotettuna. Raskaus oli normaali, mutta kun lapsi neljän viikon ikäisenä alkoi syödä kuin linnunpoikanen, nukahdella vähän väliä ja itkeä sydäntäsärkevästi, äiti huolestui.

- Olin vakuuttunut, että Tuomaksella eivät kaikki asiat ole kunnossa, mutta sekä neuvolassa että lääkärissä minua pelkästään kehotettiin rauhoittumaan. Kaikki tuntuivat ajattelevan, että tuo nyt vain hermoilee ensimmäisen lapsensa kanssa. Mutta minä tiesin, ettei pojan vaiva ollut koliikkia, vaikka miten väitettiin.

Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että Hilkka Alatalo vei Tuomaksen helsinkiläisen sairaalan poliklinikalle ja vaati henkilökuntaa kuuntelemaan. Sanoin, että jos te ette ota lasta tänne, vien hänet Hyksiin. Tällä lapsella on todellinen hätä. Niin Tuomas pääsi sisälle.

- Muistan, miten stressaantuneita me olimme mieheni Markun kanssa, kun tulimme kotiin sairaalasta. Kun istuin aloilleni, mieleeni välähti, että Tuomaksella täytyy olla jokin keskushermosto-ongelma. Olin siitä aivan vakuuttunut. Tunne oli niin intuitiivinen, että mies ei ollut valmis jakamaan sitä.

Sinänsä hyvä, sillä näin molemmat eivät pudonneet yhtä aikaa samoihin syövereihin. Tarvittiin voimia ottaa vastaan tuleva. Vauvaa tutkittiin, otettiin aivokäyriä ja tehtiin monenlaisia kokeita. Tulokset vahvistivat äidin huolen ja lopulta vanhemmat otettiin todesta: kaikki ei ollut kohdallaan. Aluksi tiedettiin vain, että kyseessä oli varhainen neurologinen ongelma. Erään lääkärin ennusteen mukaan poika ei tulisi koskaan tunnistamaan vanhempiaan.

Alataloille kerrottiin vaihtoehdoista, myös laitoshoidon mahdollisuudesta. - Meille Tuomas on kuitenkin ollut ensin lapsi, sitten vasta vammainen, Hilkka Alatalo toteaa. Tutkimustulosten lopullinen kuuleminen oli niin rankkaa, että Hilkka Alatalo kehitti itselleen flunssan. Äidin sydäntä oli puristanut jo se, miten kivuliaita tutkimuksia pienelle vauvalle oli jouduttu tekemään. Markku Alatalo oli yksin kuulemassa tulokset ja kotiin tultuaan lähes sokissa. Hän oli nojannut käytävän seinään kotona ja hokenut hokemasta päästyään: - Olen varmaan ajanut punaisia päin.

- Silloin kun Markku kertoi tuloksista, huusin eläimellisen huudon. Tuntui pelottavalta, sillä katselin samalla itseäni kuin ulkopuolelta. Aluksi oli vaikea nukahtaa ja kun unen päästä oli saanut kiinni, ei halunnut herätä aamulla todellisuuteen. Se oli niin vaikea paikka, Hilkka Alatalo muistaa. Vaikka tieto lisäsi tuskaa, se myös vähensi sitä. Nyt ainakin tiedettiin, mistä oli kysymys.

Kuuntelijaa tarvitaan

Odotusaikana Hilkka Alatalo oli monen muun äidin tapaan haaveillut rauhallisista kävelyretkistä kesäisessä Helsingissä samoihin aikoihin odottavien tuttavaäitien ja näiden vauvojen kanssa. - Tuntui, että aurinkokin ilkkui minulle, kun en voinutkaan lähteä työntelemään vauvanvaunuja Kaivopuistoon tuttujen kanssa. Mieleni teki mennä sairaalan parvekkeelle ja huutaa ohikulkeville, että pysähtykää, ettekö te tiedä, mitä elämä on. Myöhenmiin lukiessani Cullbergin kriisiteoriasta ymmärsin itseäni ja sitä, miten erilaisia vaiheita olin käynyt läpi.

Kokemustensa perusteella Hilkka Alatalo tietää, mitä vammaisen lapsen vanhemmat tarvitsevat tässä vaiheessa eniten: - Kuuntelijaa. Sitä, että tunteita ei vähätellä eikä peitellä.

Alatalot olivat onnekkeita, sillä heillä oli empaattista ystäviä, joille sai puhua pois tuskaansa ja hahmottaa tilannetta. Myöhemmin, kun pahimmasta oli selvitty, Hilkka Alatalo sanoo havahtuneensa siihen, miten paljon he tuttavapariskuntaansa olivat kuormittaneet. - Pitää muistaa, että vaikka toisilla on aivan terveitä lapsia, näiden sattumukset ja pieniltä tuntuvat onnettomuudet ovat vanhemmille suuria juttuja. Niin sen kuuluu ollakin.

- Ystävät ovat kullanarvoisia, mutta on mielettömän tärkeää, että on olemassa myös ammatikseen kuuntelevia ihmisiä, joiden puoleen vanhemmat voivat kääntyä aina, kun siltä tuntuu. Pitäisi olla kuntoutusihminen, jonka asiantuntemusta voi käyttää hyväksi. Tavallisen kaduntallaajan on vaikea ottaa yhtäkkiä kaikesta selvää ja yrittää selvitä paperisodasta. Sitä nimittäin riittää. Arjen pyörittäminen vammaisen lapsen kanssa on jo niin rankkaa, että pitäisi saada enemmän tukea. Tietoa siitä, mistä hakea mitäkin palveluita ja niin edelleen.

- Tarvitaan myös tukiperheitä taakkaa jakamaan. Meillä on onneksi ollut tuttavaperhe, jolla on myös CP-vammainen lapsi. Heidän kanssaan jutellessamme olen huomannut, että miehet käyvät näitä juttuja läpi omalla tavallaan.

- Jollekin kriiseistä selviytyminen on helpompaa kuin jollekin toiselle. Naisten empatiakykyjä ja intuitiota helposti vähätellään, mutta kannattaa pitää mielessä, että jokaisella on oma kykynsä ja tapansa käsitellä asioita.

Tätä tämä elämä on

Kahdenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon kehitystä. Vaikka Tuomaksen ennuste oli alussa huono, äiti luotti poikaansa ja oppi tulkitsemaan tämän pieniäkin eleitä ja ilmeitä. Tuomas ei vieläkään puhu paljon, mutta puhuu kuitenkin, omalla tavallaan.

- Tuomas oli erittäin odotettu lapsi ja kasvoin vanhemmuuteen nopeasti. Tunsin, että olen vahvasti äiti ja olen tätä lasta varten. Ehkä juuri siksi olen jaksanut, että olen pitänyt tilannetta itsestäänselvyytenä. Tätä tämä minun elämäni on. En ole liiemmin kapinoinut sitä vastaan. Ehkä se on rakkautta tai mitä se onkaan.

- Tilannetta on helpottanut Tuomas itse. Hän on voimakas persoonallisuus, valloittava tyyppi, joka on tuonut meille paljon iloa, ei vähiten huumorintajunsa tähden. Nyt Hilkka Alatalo iloitsee siitä, että he miehensä kanssa jaksoivat pitää Tuomasta niin paljon sylissä, kun tämä itki, vaikka ajat olivatkin välillä raskaita. Hänen mielestään kontaktin syntyminen lapsen ja vanhempien välille on tärkeää, vaikka kehitys sen suhteen olisi miten hidasta.

- Jos kontaktivammaisen lapsen vanhempia tuetaan luottamaan itseensä, tukeminen kantaa myöhemmin hedelmää. On harmillista, jos ulkopuoliset murentavat vanhempien uskoa itseensä ja lapseensa. Ulkopuolisten, esimerkiksi neuvolan ja päiväkodin henkilökunnan, tulisi tukea lapsen ja äidin välistä suhdetta. Ei siitä turhaa puhuta, miten tärkeää varhaisen vuorovaikutuksen syntyminen on. Se vaikuttaa lapsen kehitykseen, on tämä sitten terve tai vammainen.

Hilkka Alatalo tietää, mistä puhuu. Tuomaksen taitoja ja lahjakkuutta on ehditty epäillä lukuisia kertoja. Äitiä on epäilty: milloin tämä on ylitulkinnut Tuomaksen eleitä ja ilmeitä, milloin yleisluontoisten tutkimusten tulokset ovat painaneet vaakakupissa enemmän kuin äidin kokemukset. - Lisäksi Tuomas on aina ollut kotona aivan erilainen kuin kodin ulkopuolella. Se, joka ei ole häntä kotioloissa nähnyt, luulee, että liioittelen.

Hilkka Alatalo ei onneksi ole joutunut kärsimään syyllisyydentunteista. Huonoa omaatuntoa hän on potenut lähinnä perheen kuopusta Hannaa ajatellessaan; onko tyttö saanut tarpeeksi huomiota ja aikaa. - Hanna on ollut hyvin omatoiminen ja terhakka. Muistan, miten olin joskus tyynnyttelemässä Tuomasta ja samalla komensin kovaäänisesti Hannaa, joka pomppi sängystä ylös yhä uudelleen. Kerran sitten kysyin, miltä tytöstä tuntui, kun huusin hänelle iltaisin. Hanna vastasi, että ei miltään. - Jos et huutaisi, en uskoisi enkä menisi nukkumaan.

- Mutta on hänelläkin ollut omat vaiheensa, jotka selvästi liittyvät siihen, että Tuomas on ollut niin tarvitseva. Kuusivuotiaana, juuri ennen kuin meni kouluun, Hanna halusi, että kannamme hänet joka aamu pöydän ääreen syömään. Ja niin me kannoimme häntä siihen asti, kunnes Hanna seitsemänvuotiaana sanoi, että nyt minua ei enää tarvitse kantaa.

Kun pinna ei enää veny

Mistä Hilkka Alatalo sitten on saanut voimia tähän kaikkeen? Uskoon ja toivoon sekä arkiseen puurtaniiseen niin kotona kuin työssä. Hän on ammatiltaan erityislastentarhanopettaja. - Aikoinaan minulla oli Radion sinfoniaorkesterin kausikortti. Istuin konsertissa joka toinen viikko. Sitä olen kaivannut. Minulla on paljon ystäviä, joita pitäisi tavata, mutta en ole saanut aikaiseksi. Käyn usein kävelemässä joko yksin tai naapurin rouvan kanssa.

- Välillä haluan olla aivan omissa ajatuksissani, maata vaikka saunan lauteilla ja nauttia lämmöstä. Joskus Tuomas ja Markku lähtevät kahdestaan viikonlopuksi reissuun ja minä saan tehdä, niitä haluan. - Ystävä, jolla on myös vam mainen lapsi, on erittäin tärkeä. Kun hänelle soittaa, hän tajuaa selittelemättä. Usein helpottaa pelkästään se, että saan sanoa jollekulle, mikä mieltä painaa.

Luonto vuodenaikoineen on Hilkka Alatalolle sellaista voimajuomaa, ettei hän paremmasta tiedä. Mökillä Tammisaaressa hän saattaa samoilla tuntikausia metsässä. Syksyllä sieniveitsi viuhuu, mutta aivan kotipiirissä on yksi ylitse muiden. Valtava, harmaahapsinen tammi on sellainen energian lähde, etteivät vieraat edes voi aavistaa. Se antaa mielikuvitukselle siivet, mistä lie terhona pihalle pudonnut. Lähellä kulkee historiallinen Kuninkaantie, joten voi vain arvailla, mitä tarinoita perhe on tammen varalta kehitellyt. Ehkäpä Tsaarin hovista...

Säännöllisesti Hilkka Alatalo kokoontuu ystävättäriensä kanssa naistenjuttuihin. Illanistujaisissa käsitellään milloin astrologiaa, milloin paikalla on kädestä katsoja. Tämä muuten tiesi kertoa Hilkkaa tuntematta, että tässä on ihminen, joka on pannut itsensä visusti syrjään, koska elämässä on ollut niin paljon velvolliisuuksia. Mutta kun ikää tulee 50 vuotta, on Hilkan aika ottaa itselleen tilaa.

Se saattaa koittaa, kun Tuomas muuttaa omaan asuntoonsa CP-liiton rakentamaan asuntolaan. Vuonna 2000 valmistuvassa asuntolassa on tarpeeksi tukitoimia. Mutta äidin huolet seuraavat tätäkin ajatusta. Miten Tuomas pärjää? Hän tarvitsee luottoihmisen, joka ymmärtää, jaksaa ja jonka kanssa tulee hyvin toimeen. Muu- ten hän ei suostu yhteistyöhön. Tähän saakka Tuomas on valinnut itse avustajansa. Nyt remmissä on Sarita, jonka kanssa Tuomas pystyy fasilitoimaan, kirjoittamaan avusteisesti tietokoneella. Hilkka Alatalo ei kuitenkaan suostu huolehtimaan liikoja. Aina on löytynyt ihminen, miksi ei myös tulevaisuudessa.

- Tärkeää on, että toinen ei suhtaudu Tuomakseen aliarvioiden. Sen Tuomas vaistoaa herkästi. Fasilitoiminen on hänelle niin tärkeää, että yhteistyön täytyy pelata.

Olen urani huipulla

Tuomas Alataloita ilmestyi keväällä kirja Olen ja saan sanoa. Kirja on suuren voimainponnistuksen tulos jo fyysisesti. Hilkka-äiti avusti poikaansa kirjoittamaan ajatuksensa sanoiksi. Tuomas ei epäröinyt, mutta muut sitäkin enemmän. Silloin, kun Tuomas aloitti kirjoittamisen fasilitoiden, Hilkka Alataloa ja puheterapeuttia ehdittiin epäillä siitä, että he kirjoittivat Tuomaksen tekstit.

- Itkin sitä paljon, mutta nyt jäl- kikäteen ymmärrän, että sanojat eivät tunteneet Tuomasta. Onneksi psykologi tuki minua ja sanoi, että jonkun täytyy olla edelläkävijä näissäkin asioissa. - Kun kirja julkaistiin, tunsin, että olen urani huipulla. Äitinä sain mahtavan palkkion, sillä enemmän kuin mitään olen aina toivonut, että se oikea Tuomas pääsisi esiin. Nyt se on tapahtunut ja olen siitä iloinen. Tuomakselle fasilitoimalla kirjoittamisesta on tullut tärkeä itsensä ilmaisemisen väline. Tänä kesänä hän on jälleen Oriveden opistolla kirjoituskurssilla. Nyt vuorossa ovat runot Risto Ahdin opastuksella.

Juuri ennen kirjoittamisen löytymistä perheessä elettiin vaikeaa aikaa. Joka aamu, kun Tuomaksen piti lähteä kouluun, hän kiljui kurkku suorana. Turhautuminen oli suurta. Lahjakas poika tunsi, että hän ei pysty enää koulussa edistymään ja hänelle ehdotettiin kehitysvammaisten päiväkeskusta tulevaisuuden paikaksi.

- En halunnut, että Tuomas menee paikkaan, johon hän ei kuulu. Onneksi Tuomas itse antoi uskoa tulevaisuuteen olemalla oma itsensä. Saimme tukea myös ennakkoluulottomilta ihmisiltä, jotka luottivat Tuomakseen ja hänen kehitysmahdollisuuksiinsa ja lahjoihinsa.

Kiitos vanhempien, Tuomas on käynyt taidemuseoissa ja jazzkonserteissa, sinfoniat ovat hivelleet korvia ja Kaapelitehtaalla oli tanssikurssin esitys juhannuksen alla. Harva saman ikäinen muuten voi kertoa kokeneensa samaa.

- Tuomas on aina ollut kiinnostunut kaikesta. Toki minulle on sanottu, että äitinä elän liikaa Tuomaksen ehdoilla. Nyt olen huomannut, että liikaa ei ole ollut olemassa. Nlinä olen noudattanut tunteitani. Oma tunne, että näin täytyy tehdä, on ollut oikea. Kun kirjoitat juttua, en halua, että siitä välittyy ajatus, että olisin joku sankariäiti. Tämä nyt vain sattuu olemaan minun elämääni.

"Miten kirjani pystyin tekemään, on äitini ansiota kokonaan. Ei kellään ole sellaista kärsivällisyyttä kestää huutojani, jotka vähän väliä purkautuvat tahtomattani. Kukaan maailmassa ei jaksaisi istua monta tuntia yhtäkyytiä minun keskittymiskyvyttömän, kättä jyrsivän, hermostuttavan impuissiherkän, puhumattoman reppanan vieressä käsivärttani tukien ja pakkoliikkeitäni estäen, ei kukaan muu kuin lastaan rakastava äiti. Kiitos äiti." Tuomas Alatalo: Olen ja saan sanoa. WSOY

Lähde: Me Naiset 33-34/99

Perhesuunnittelusivut
Etusivulle
Ohjeet
FAQ
Sanasto
Uutisarkisto
Tekstejä
Tutkimukset
Keskenmenot
Kuukautiskerääjä
Runoja ja ajatuksia
Värssyjä
PeSuTietoutta
Kuukautiset
Ehkäisy-tietopaketti
Hedelmällisyyden maksimointi
Ovulaatiolaskuri
Ovulaation tunnistaminen ja ovulaatiotestit
Koti-inseminaatio
Raskaustestit
Raskauden alkaminen
Lasketun ajan määrittäminen
Keskenmeno
Tuulimunaraskaus
Hedelmättömyys
Hedelmöityshoidot
Sijaisvanhemmuus
Artikkelit
Linkit
Perheen perustaminen Lapsettomuus Terveys Ovulaatio- ja raskaustestit, kondomit