Käytät web-standardeja tukematonta selainta!!! Mikäli haluat nauttia kauniimmasta ulkoasusta, päivitä selaimesi. Tämä kakku ei kuitenkaan ole vain päältä kaunis, sivujen tietosisältöön pääset kyllä käsiksi millä tahansa selaimella.

Keskenmenokokemuksia

Anina Apsu Aviovaimo Beggy Sue DaisyF Hannele Keltainen Siili Kirsikka69 Kisumisu Kärty Lucian Nicki Map75 Mirjami Mustikka75 Mörsy Nanuska Piiat Pikkumyy Riina Sadepilvi Satu K Satuvauva Savanna Suzanne Taina Talviaurinko *Tanja* Zinnamon

Anina kertoo:

Oma tarinani on oikeastaan ennenaikainen synnytys sillä se tapahtui viikolla 24. Olin tullut nopeasti raskaaksi esikoisemme jälkeen, lapsille olisi tullut ikäeroksi 1,5 v. Raskaus oli toivottu ja elämä hymyili.

Alkuraskauden ultrassa huomattiin suureksi yllätykseksi ja riemastukseksi että kohdussa olikin kaksi asukkia aivan vierekkäin. Näin pojat olivat loppuun asti, samoissa sikiökalvoissa. Kyseessä oli harvinainen versio identtisistä kaksosista jotka olivat jakaantuneet suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, n. 2 vkoa hedelmöityksen jälkeen. Tällaisia kaksosia todetaan vuosittain 1-2.

Juuri tämä asia aiheutti jonkinlaisen häiriön lapsivesituotannossa, vettä saatiin synnytyksessä mitattua 8 litraa ja se olikin syy miksi synnytys käynnistyi liian aikaisin. Vatsani oli suunnattoman suuri jo raskauden puolivälissä ja fysiikkani kovalla koetuksella. Kylkiluut olivat kääntyneet ylöspäin ja lepopulssi viimeisinä aikoina 120 paikkeilla. Olemmekin ajatelleet että ehken itse olisi kestänyt (sydän tms) raskautta loppuun asti.

Kaiken lisäksi 18 viikon ultrassa lääkäri ilmaisi epäilevänsä molemmissa kromosomihäiriötä niskaturvotuksen perusteella. Pojat liikkuivat jo ja tuntui kauhealta odotella 4 viikkoa lapsivesinäytteen tuloksia ja samalla kamppailla ajatuksen kanssa: entä sitten jos molemmat ovat kehitysvammaisia?

No, tämä huoli osoittautui sittemmin turhaksi mutta iloa ei kestänyt kauan tämän jälkeen. Olin hinkunut viikonloppulomalle kotiin sairaalasta koska minulla oli niin mieletön ikävä esikoistamme ja tietysti miestäni. Kokematon lääkäri päästi minut kotiin vaikka jälkeenpäin kuulin osastonlääkäriltä että se oli ehdottomasti virhe. Synnytys käynnistyi seuraavana yönä lapsiveden tihkumisella. Tilasimme ambulanssin ja minut vietiin TYKS:iin.

Siellä todettiin ettei supistuksia pysty enää hillitsemään, kohdunsuu oli jo 4 cm auki. Sain akvarakkulat kipuja lievittämään ja niiden turvin synnytin kivuttomasti mutta epätoivoisesti ensin A-pojan joka kiidätettiin heti keskolaan. Hän painoi 500 g. Istukkani oli tässä vaiheessa repeytynyt eikä lisää supistuksia tahtonut tulla. Kun B-vauva vihdoin syntyi, oli hän jo syntyessään kuollut. Torjuin kuitenkin ajatuksen ja "ajoin" kätilön viemään B-vauvankin keskolaan. Hän lähtikin hämillään mutta tuli jonkin ajan kuluttua varovasti pienen poikamme kanssa. Saimme olla hänen kanssaan rauhassa kolmistaan jonkin aikaa mikä oli jotenkin lämmin, kaunis hetki. Hän oli isoveljeäänkin pienempi, vain 395 grammaa.

A-vauvaa elvytettiin sillä aikaa keskolassa ja pääsimme häntä sinne kerran katsomaan. Sain pidellä pikkuista kylmää kätöstä vähän aikaa pikkusormellani. Iltapäivällä saimme sitten kuulla suruviestin: toinekin poikamme oli kuollut. Hänet ennätettiin kastaa ja kirkonkirjoihinkin hän on kirjattu lapseksemme.

Pojille järjestettiin hautajaiset joissa olimme vain me mieheni kanssa sekä pappi joka oli kastanut esikoisemme ja kastoi vuoden päästä kolmannen poikamme. Oli kuulas aurinkoinen syyspäivä, kukat loistivat vielä pienten lasten hautausmaalla ja tilaisuus oli kaunis ja koskettava. Suru oli suunnaton ja käsittelimme sitä mieheni kanssa yhä uudestaan ja uudestaan puhumalla ja itkemällä. Kävimme tapahtuneen kerta kerralta läpi aina uudelleen. Vähitellen jatkuva ikävä hellitti mutta koskaan se ei unohdu.

Pienet enkelipoikamme tekivät pienen matkan tänne maan päälle muistuttamaan meitä siitä että mikään ei ole itsestään selvää. Pitää iloita niistä asioista jotka on hyvin. Kolmannen poikamme syntymä päivälleen vuosi kaksosten jälkeen on myös osa tätä opetusta. Ympyrä sulkeutui ja olemme kahdesta luonamme olevasta lapsesta äärettömän onnellisia. Toiset kaksi kulkevat sydämissämme niin kauan kuin elämme.

Apsu kertoo:

Sain keskenmenon toukokuussa 2001 raskausviikolla 13+5. Koko raskauden alkuaika oli hankalaa, vaikkakin ihanaa, ja ajatukseni olivat epäileviä raskauden onnistumisen suhteen. Vkolla 8 lääkäri totesi minulla olevan polyyppeja, limakalvomuodostumia, jotka aiheuttivat jatkuvaa, pientä verenvuotoa.

Polyyppien takia kävin gynepolilla monta kertaa, mutta niitä ei uskallettu poistaakaan eikä niistä pitäisi olla mitään vaaraa - ainoastaan ikävää tihkuttelua. Koko raskausajan jatkuva vuoto tosin olisi voinut lisätä tulehdusriskiä, mutta muita riskejä ei pitänyt olla. Sikiö voi hyvin ja oli ultratessa vilkas. Koko ajan kuitenkin tein pientä surutyötä, ja pelkäsin mahdollisen polyyppien poistoleikkauksen (jota ei sitten kuitenkaan tehty) aiheuttavan keskenmenon.

Torstaiaamuna rv 13+5 tulikin veristä vuotoa ja vatsakramppien kourissa, itkua vääntäen kävin gynepolilla tervehtimässä "Aulista". Ennuste oli hyvä. Näin myöhään elävä sikiö verenvuotoineenkaan ei todennäköisesti tarkoittanut keskenmenoa. Olin aikaisemmin varannut samalle päivälle np-ultran ja menin sinne erikseen, vaikka olisivat voineet polillakin katsoa tilanteen.

Tässä välissä kävin töissä tajuamatta levätä ja kärsin yhä pahemmista alavatsakivuista. Iltapäivällä kävin siis np-ultrassa tutulla lääkärilläni ja Auliksella oli kaikki hyvin. Mittaakin oli tullut jo lähemmäs 7cm päästä pyllyyn. Verenvuoto vain yltyi ja tunti lääkärillä käynnin jälkeen keskenmeno oli väistämätön - lapsiveden tultua tajusin kauhukseni asian itsekin. Olin tullut lääkäriltä töiden kautta kotiin (tämä lääkäri käski minut suoraan vuodelepoon).

Synnytyshetki oli karmea. Parin synnytyssupistuksen jälkeen näin pitkäkätisen, paljaan vauvan roikkuvan minussa kiinni kädet alaspäin ja jouduin katkaisemaan kirkuen napanuoran. Sillä hetkellä, onneksi, mieheni tuli esikoiseni kanssa kotiin ja selvisimme jotenkuten sairaalaan. Mieheni poimi vauvan vessanpytystä, pesi hänet ja laittoi pieneen laatikkoon, jonka veimme sairaalaan. Jäin osastolle tiputukseen ja seuraavana päivänä tehtiin kaavinta, kohtuun oli jäänyt vielä kokonainen istukka. Kaavinta nukutuksineen ei tuntunut miltään, olin vain tyytyväinen päästessäni kokonaan eroon kaikesta pahasta, ruumiillisesta tapahtuneesta.

Päästyäni kotiin sain seuraavana yönä 39 asteen kuumeen ja aamulla hain kaksinkertaisen antibioottikuurin. Jotenkin selvisin kaikesta, mieheni myös. Suurin lohtu meille on ollut esikoisemme ja käsittämättömän paljon tukea olen saanut myös ystäviltäni, on ihanaa kun on lämpimiä ihmisiä lähellä. Myös sairaalassa kaikki tapaamani ihmiset olivat hyvin ystävällisiä. Sairaalassa oloajan käytin täysin itseni kokoamiseen ja keskenmenon miettimiseen.

Sikiön patologiset tutkimustulokset eivät antaneet selitystä keskenmenolle, odotamme vielä kromosomiviljelysten tuloksia. Aulis tuli meille iloisena "yllätyksenä", joten toivon ettei seuraavaan raskauden alkamiseen mene montaa vuotta kuten esikoisen kanssa vierähti. Minulla on hyvä lääkäri, tosin yksityinen, jonka kanssa voin käydä tätä asiaa läpi ja joka on ollut minulle suuri "lääketieteellinen" turva. Myös omalääkärini terveyskeskuksessa on ollut hyvin ymmärtäväinen ja jaksanut kuunnella ja pohtia mahdollisia syitä keskenmenoon ja tulevaa raskauttakin.

Jälkitarkastuksessa ei polyyppeja enää löytynyt, joten keräämme voimia aloittaa uusi jakso elämässämme. Keskenmenosta on vasta puolitoista kuukautta aikaa, elämä on vasta aluillaan.

Aviovaimo kertoo:

Kolmen kuukauden toivomisen jälkeen raskaustesti näytti positiivista ja iloinen "yllätys" varmistui seuraavana päivänä verikokeella. Huhtikuusta 99 näytti muodostuvan ihana kuukausi.

Olin tuntenut outoja oireita heti ovulaation jälkeen, mutta nämä oireet hävisivät pian testin teon jälkeen. En osannut pelätä mitään, vaikka suhtauduinkin raskauteen heti alusta alkaen hyvin reaalisesti.

Viikon kuluttua ilouutisesta, huomasin työpaikan vessassa käydessäni verta alushousuissa. Työpaikan terveydenhoitaja lähetti mut samantien Jorviin, jossa lääkäri tarkasti asian ultralla. Siinä todettiin, että mahd. keskenmeno on keskeytynyt ja käskettiin menemään kotiin ja tulemaan vasta parin päivän kuluttua tarkistuskäynnille, jollei vuoto kovenisi tai kipeytyisi. Verikokeet otettiin myös.

Seuraavana päivänä vuoto runsastui ja lähdin takaisin Jorviin. Edellispäivän verikokeen Hpg-arvo oli 11, joten lääkäri sanoi raskauden menneen kesken jo hyvin aikaisessa vaiheessa. Lähetti vain takaisin kotiin eikä kaavintaa tarvinnut suorittaa.

Olo oli hirveä. Vaikka raskaus oli vasta aluillaan, "vauvaa" on rakastanut jo siitä lähtien kun jätettiin pillerit pois. Parissa päivässä kuitenkin tunteenpurkaukset helpottuivat ja asian käsitti jo järkipuolella. Mies oli suurena tukena, vaikkei tässä vaiheessa itse ollut raskautta vielä käsittänytkään.

Kokemus kasvatti ja lopullisesti tajusi sen, ettei kaikkea voi saada haluamallaan tavalla. Tällä pienenpienellä ihmistaimella on kuitenkin tärkeä paikka meidän perheessä ja uskon siihen, että jos/kun meille syntyy lapsi, sen yhtenä suojelusenkelinä on meidän ensimmäinen rakkaudenhedelmämme.

Mahdollinen seuraava raskaus kyllä tietyllä tavalla pelottaa. Pitää vain oppia elämään päivä kerrallaan ja nauttia olotilastaan ilman pelkoja. Todellisuudentaju pitää tosin osata säilyttää!!!

Beggy Sue kertoo:

"Pikku-Jii"

Yritys alkoi hyvillä mielin heinäkuussa -00. Olihan ensimmäinenkin poikani saanut alkunsa tuosta noin vaan. Puolen vuoden jälkeen alkoi ihmetyttää ja leikkimielellä päätin tutkia miehen siittiöitä itse (opiskelin laborantiksi) Vilskettä ja vipinää ei ollut toivotulla tavalla, ja niinpä kiikutimme näytteen myös ihan oikeaan laboratorioon. Tulokset eivät tosiaankaan päätä huimanneet, mutta sitä emme juurikaan ehtineet murehtia sillä samoihin aikoihin (02/01) testasin plussan :) Uskomatonta, ajattelin! Olin onnellinen enkä osannut murehtia edes oireiden puuttumista, eihän esikoisestakaan mitään ollut. Mikä lie aavistus kuitenkin hiipi alitajuntaan, kun varasin sittenkin ajan ultraan, vaikka olin päättänyt vasta np:hen mennä. Jännittynein mutta iloisin mielin astelin VL:ään katsomaan tulokasta (rv.8+1). Pitkän ultrauksen jälkeen lääkäri kuitenkin totesi, että hän ei löydä sikiötä. Ruskuaispussi oli paikallaan, mutta tyhjä, kohdun kokokaan ei vastannut viikkoja. Lääkäri epäili tuulimunaa ja laittoi lähetteen Kättärille viikon päähän, mikäli vuoto ei sitä ennen ala. Viikko piinaavaa odotusta ja ajatuksia olisiko siellä sittenkin elämää.. Viikon kuluttua saavuin sairaalaan aamulla syömättä ja juomatta.

Kättärillä (rv.9+1) todettiin sama, mutta lisäksi löytyi "möykky" joka saattoi olla kohdunulkopuolinen raskaus tai kysta. Kaavintaa siirrettiin vielä 2 päivää, jotta voitiin tarkkailla hcg:tä. Kahden päivän kuluttua (rv.9+3) saavuin sairaalaan jälleen syömättä ja juomatta, toiveissa päästä kaavintaan jotta tämä olisi ohi, oli henkisesti todella rankkaa odotella.. hcg oli kuitenkin nousussa, lukema oli yli 9000. Kaavintaa siirrettiin jälleen kaksi päivää. Kun perjantaina saavuin sairaalaan (rv.9+5) aloin olla jo henkisesti ja fyysisesti ihan rikki, olisin varmaan järjestänyt kohtauksen jos en olisi taaskaan päässyt kaavintaan asti. Koko päivän jouduin osastolla odottelemaan, koska en ollut "kiireellinen". Toivoin vain että se olisi pian ohi ja pääsisin! kotiin, joten tuo pitkä odottelu vielä nälissään ei todellakaan kohottanut mielialaa. Itse kaavinta oli mulle helpotus, vihdoin lähes 2 viikon henkinen piina oli siltä osin ohi. Joskin valtava suru ja masennus valtasivat mieleni vielä pitkäksi aikaa..

"Pippuri"

Heinäkuussa -01 tuli taas sellainen tunne, että nyt on tärpännyt. Yritin vitkutella testaamista, sillä pelotti jos onkin plussa.. Miehen painostuksesta testin tein ja plussahan se oli. Tunteet olivat hirmuisen ristiriitaiset.. toisaalta mielettömän onnellinen, toisaalta pelotti ihan kauheasti että mitähän tästä tulee. Kauaa en ehtinytkään toiveita elätellä kun verinen vuoto alkoi. Halusin varmistaa asian, enkä jäädä jälleen viikko tolkulla pähkäilemään että onkohan kyseessä keskenmeno vai raskauteen kuuluvaa vuotelua ja marssin lääkäriin. Viikkoja oli vasta 6+ mutta kohdussa ei näkynyt muuta kuin verta, kyseessä siis keskenmeno. Kaavintaa ei tarvittu, mutta kohtu tulehtui ja sain pari lääkekuuria ennen kuin olo tokeni, masennus tosin jatkui edelleen...

"Nimetön"

Pian edellisen jälkeen (9/01) testasin taas plussan. Tällä kertaa en osannut asiasta edes iloita, olin aivan varma ettei tästä mitään tule :( Myös mieheen oli jo tarttunut pessimistinen asenteeni ja lähinnä odottelimme vaan koska vuoto alkaa.. ja alkoihan se. En mennyt edes lääkäriin, koska ajattelin että kyllähän mun kroppa jo homman osaa. Tämän jälkeen ajatukset olivat yhtä vuoristorataa. Ajattelin etten oikeasti haluakkaan vauvaa ja pidimme yritystaukoja, toisaalta taas halusin niin kipeästi onnistua että ajatukset tuntui yörivän vain sen asian ympärillä. Masennus muuttui hällä-väliä olotilaksi..

Nyt kun sylissä on suloinen pieni piipittäjä, mieli on taas iloinen ja ihmettelen miten ikinä selvisin tuosta mustasta vuodesta -01 ja kuinka parisuhteemme siitä selvisi, sillä riitoja oli paljon. Nyt ovat asiat hyvällä mallilla, mutta pieniä enkeleitäni en unohda ikinä. Mieheltäni sain joululahjaksi lahjakortin tatuointia varten ja kuvana on pieni enkelilapsi, joka toivottavasti suojelee mahdollisia tulevia raskauksiani valvoessaan siinä vieressä.

DaisyF kertoo:

Yrittäessämme esikoista sain puolen vuoden yrittämisen jälkeen alkuraskauden keskenmenon. Vuoto alkoi myöhään iltapäivällä ja yöllä alkoivat kovat poltot ja vuoto lisääntyi. Vuodot jatkuivat viikon verran, eikä kaavintaa tarvittu. Henkinen parantuminen tuntuu välillä olevan vieläkin käynnissä.

Hannele kertoo:

Keskenmenoni (raskaus keskeytynyt viikolla 7, mutta ei tullut ulos omin avuin) hoidettiin viime syksynä Jorvissa lääkkeellisesti. Palstalla ei ole esitetty lainkaan sitä vaihtoehtoa, vaikka se on ymmärtääkseni monessa tilanteessa jopa parempi vaihtoehto kuin kaavinta, johon liittyy omat riskinsä.

Lääkkeet annettiin osastolla, jossa olin puoli päivää. Kun vuoto alkoi, lähdin kotiin ja varsinainen keskenmeno tapahtui kotona. Verenvuoto oli voimakasta, mutta ei mitenkään kivuliasta (sain osastolla kipulääkettä). Henkinen puoli oli huomattavasti isompi juttu.

Edes oma lääkärini, joka totesi ultrassa keskenmenon, ei puhunut mitään tästä lääkkeellisestä vaihtoehdosta. Itse päädyin siihen, koska kaavintaan oli pitkä jono ja siinä tilanteessa halusi mahdollisimman nopeasti päästä asiassa eteenpäin. Niin ja Jorvin lääkäri suositteli ensisijaisesti lääkkeellistä keskeytystä.

Huonona puolena mainittakoon pidempi jälkivuoto kuin kaavinnassa ja mahdollisuus sille, etteivät kaikki kudokset poistu kohdusta, jolloin voidaan joutua kaapimaan. Itselläni kaikki sujui kuitenkin hyvin. (08/2004)

Keltainen Siili kertoo:

1. enkelini - kohtukuolema 9/97 rv 31+

Sain helmikuussa 1997 tietää olevani raskaana. Hieno tilanne - upouusi työpaikka (koeaika) ja vauva tulossa. Sattumalta työnantaja sai tietää raskaudesta ennen koeajan umpeutumista, potkuthan siitä tuli. :( Jatkoin kuitenkin määräaikaisessa työsuhteessa, mutta paineet työpaikalla kasvoivat koko ajan ja olin koko ajan hirvittävän stressaantunut.

Tuli syyskuu -97, vauva oli laiska liikkumaan. Juttelin neuvolalääkärille, ei kuulemma kaikkia liikkeitä voi tuntea. Sanoin myös, että vauva ei tunnu kasvavan ollenkaan. Ei mitään toimenpiteitä. Sydänäänet kuuluivat hienosti vielä 12.9.97. Vauva liikkui laiskasti, kunnes 17.9. hän liikkui hurjan aktiivisesti. Vauva pyöri lähes hysteerisesti. Seuraavana aamuna oli neuvola. Riitelin mieheni kanssa, hän ei tullut mukaan.

Sydänääniä kuunneltaessa ei kuulut kuin oma pulssini. Vauvan sydänääniä ei löytynyt. Terveydenhoitaja soitti minulle äitipolille ajan, ei tarvinnut vielä huolestua, neuvolan doppler on huono. Mutta minä tiesin. :( Ajoin itkien kotiin, ihme että pääsin ehjänä perille. Hain mieheni, sitten mentiin äitipolille. Hoitaja yritti saada minulta rahaa, käskin lähettää laskun; en ollut siinä kunnossa, että olisin ajatellut käteistä.

Lääkäri otti meidät vastaan. Tylysti hän totesi, että kohdussani ei ole ollut elämää enää kuukausiin. Sain lähetteen TYKSiin seuraavaksi aamuksi. Halusin vielä yhden yön pitää lapseni luonani. Itkin koko yön, seuraavana aamuna käynnistettäisiin synnytys.

TYKSin ihana lääkäri ultrasi vielä varmuuden vuoksi - ei edelleenkään sykettä. Synnytys käynnistettiin, supistukset alkoivat rajuina joskus kahden jälkeen iltapäivällä. Mitään troppeja en saanut, paitsi Petidiiniä, joka pisti pääni pahasti sekaisin. En tiedä, kumpi oli pahempi, supistukset vai henkinen kipu. Supistukset ainakin loppuivat aikanaan.

Pieni kaunis poikani syntyi yhdeksän jälkeen illalla 19.9.97. Hänellä oli täydelliset pikkuiset sormet ja varpaat, nöpönenä ja vaalea tukka. Meidän ristiäisjärjestelymme muuttuivat hautajaisiksi.

Kotona odotti äitiyspakkauksen noutolappu, palautin sen takaisin. Eivät olisi millään ottaneet vastaan, mutta en pystynyt ottamaan pakkausta. :( Juoksimme virastosta toiseen kaiken sen surun keskellä. Kenenkään äidin ja isän ei pitäisi joutua hautaamaan lastaan.

Pieni poikamme sai pikkuveljen reilua vuotta myöhemmin, Kirppu syntyi rv 27+2. Olivat kovasti samannäköisiä. Joskus mietin, miten paljon olenkaan menettänyt, kun en saanut esikoispoikaani elävänä syliin. Onneksi minulla on rakas pieni Kirppu, päivieni valo ja elämäni aurinko.

ILOITU, 24.2.03, rv 11+5

Tein positiivisen raskaustestin 10.1.03. Testi oli oikeastaan vain vahvistus tuntemuksilleni. Tiesin jo paljon aikaisemmin, että meitä on kohdannut ilo. Ristin pikkuisen tulokkaan IloIduksi, pieni ihmistaimi tuotti minulle jo paljon iloa.

En kuitenkaan uskaltanut iloita täysillä, murheena olivat vuodot rv 5-7, sairastin influenssan ja olin kovassa kuumeessa. Kävin neuvolassa, neuvolantäti oli iloinen puolestamme. Varattiin ultra-aika lasketun ajan varmistamiseksi. Syyskuun 10. 2003 olisi ollut Itusemme syntymäpäivä. Kävin ultrassa, viikkoja oli yllätyksekseni jo 9+0. Lääkäri oli sama, joka totesi esikoiseni kuolleen. Hän oli oikein ihana.

Odotukseni meni hyvin. Pikku hiljaa uskalsin antaa itseni uskoa, että meille ehkä sittenkin tulisi vauva. Toivoin, että pääsisin odotuksessa edes Kirpun viikoille. Kävin Kirpun kanssa maalla, vietimme hiihtolomaa. En kertonut kenellekään onnestamme.

Heti loman jälkeen alkoi pieni vuoto ja menkkamaiset kivut. Ei niin kovat, että olisin huolestunut. Kyselin kuitenkin kavereilta, mihin pitäisi soittaa, jos tulisi hätä.

Maanantaiaamuna 24.2.03 heräsin supistuksiin. Verta tuli enemmän. Supistukset voimistuivat koko ajan, sitten alkoi tulla jo isoja hyytymiä. Tiesin, että Itunen ei selviä.

Soittelin ympäriinsä. TYKSistä kukaan ei vastannut. Äitipolilta ei vastattu. Neuvolasta vastattiin lopulta klo 8.15 ja sain numeron kaupungin äitipolille, joka vastaa ennen yhdeksää. Äkkiä vaan polille.

Veimme miehen kanssa Kirpun päiväkotiin ja itse menin äitipolille. Vuosin kuin seula ja olin kipeä. Lääkäri totesi kohdun tyhjentyneen, mutta koska vuoto oli todella runsasta ja kipuja oli, jouduin kaavintaan. Minut vietiin Kirralle (kirurginen sairaala). Matkalla leikkuriin todettiin, etten voi vuotaa kovin, kun olen niin hvyän värinen. Olin veressä navasta alaspäin. Kaavinta tehtiin 11.30. Anestesialääkäri kiroili syvällä olevia suoniani. Kaikki lääkärit ja hoitajat olivat tosi ihania ja rohkaisevia. Olin kuulemma malliesimerkki siitä, miten nukutuksesta tulee herätä. Olin heti ihan virkeä. Voi, olisivatpa tienneet, mikä möykky minulla olikaan rinnassani..

Olin vuotanut aika reippaasti. Kaavinnassakin vielä 150ml. Normaalisti 150 oleva hemoglobiinini oli pudonnut 116:een. Vähän heikottaa.

Takana on kolme raskautta ja vain yksi elävä lapsi. Nyt on seuraavallekin lapselle oma suojelusenkeli. Toivomme, että saadaan pian uusi mahdollisuus.

Toivottavasti en pitkästyttänyt teitä....

Kirsikka69 kertoo:

Ensimmäinen enkelini: Mörrimöykky

Pitkän odotuksen ja jo suuren hermoilunkin jälkeen raskaustesti näytti plussaa kesäkuussa 2002. Olin niin ihmeissäni ja "järkyttynyt", että tärisin varmaan tunnin kahden viivan piirtymisen jälkeen. Siitä alkoi iloinen odotus, vaikkakin ihmettelin ja vitsailinkin, että helppoahan tämä raskaus on kun ei ole pahoinvointia, vain pissittää, nälättää ja väsyttää. Kävimme ensimmäiset neuvolat miehen kanssa, hankimme vauvalle jo tulevia tavaroita ja työkaverit olivat innolla kyselemässä vointia. Lääkärineuvolassa olin ihmeissäni kun lääkäri kertoi sydänäänten kuuluvan (itsestäni ne tuntuivat vain oman masun mörinöiltä). Mörrimöykky siellä siis eli ja hengitti.

Jännitin hurjasti ensimmäistä ultraan. Mietimme kovasti miehen kanssa kuinka toivottu tämä lapsi on ja päädyimme ratkaisuun, että käymme ultrassa, mutta np-turvotusta emme halua tietää. Lapsi on meidän ja saa syntyä, vaikka olisikin vammainen, eikä odotusaikaa sillä tiedolla tarvitse rasittaa. Elokuun 5. päivän aamu koitti ja mies ajoi minut äippäpolille. Siellä tutisimme varmaan molemmat jännityksestä: "kohta näkisimme pienen lapsosemme".

Kätilö vei minut tutkimuspöydälle ja vilkaisin vielä miestä istumassa. Kuinka rauhattomalta hän tuntuikaan! Kätilö veivasi ultraa edes-takaisin ja toisinpäin ja siinä vaiheessa aloin ajatella, että kaikki ei ole kunnossa. Vilkaisin miestä ihmeissäni: "miksei se sano jo jotain?" Kätilö alkoi kysellä oireista ja lopulta totesi, että ettei kohdusta löydy ruskuaispussiakaan - raaka diagnoosi: tuulimuna. Raskaus oli kuitenkin alkanut ja jatkui. Kätilö oli ihan ihmeissään, ettei minulla ollut kipuja eikä vuotoa. En tiennyt olisiko minun pitänyt lohduttaa häntä, niin avuttoman oloiselta hän tuntui. Raskausviikkoja oli kasassa jo 12+. Lähdin ihan sumussa autolle ja siellä tulivat kyyneleet. Mies kysyi ajaako minut kotiin, mutta sinne en ainakaan halunnut yksin suremaan. Menin siis töihin ja koko matkan itkin. Itkin vielä töihin tullessanikin ja -onneksi- minulla on ihania työkavereita, joiden kanssa saatoin asiasta puhua.

Kutsu TAYSiin tuli seuraavana päivänä ja torstaina 8. elokuuta olin jo siellä tutkittavana. Polin gynen diagnoosi oli sama kuin äippäpolin: tuulimuna. Gyne meinasi lähettää minut kotiin viikoksi odottelemaan, mutta ihana hoitaja sai järjestymään kaavinnan samalle päivälle. Lähdin siis suoraan osastolle, jossa tunsin olevani kuin lellikki. Henkilökunta saa päivästäni kymppi plussan! Kaavinta itsestään oli helppo, vuotokin loppui seuraavana päivänä ja kierto normalisoitui heti. Jälkitarkastus oli 30.9. jonka jälkeen aloimme yrittää uudelleen.

Toinen enkelini: Pikkumyy

Iloinen uutinen tulikin jo 20.11.02 kun totesin raskaustestin näyttävän taas plussaa. Meille tulisi sittenkin PikkuMyy. Oireet alkoivat pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla ja ajattelin, että nyt kaikki on hyvin. Pieni pelkopeikko kuitenkin takaraivossa. Mikä sitten olikin tarpeen. Perjantai-aamuna kävin vessassa ennen töihin lähtöä ja paperiin jäi jotain hiukan punaiselle vivahtavaa. Sydän ääntyi nurinpäin ja ajattelin, että "Joko taas?" Mies kyseli lähdetäänkö sairaalaan vai töihin. Päätin että töihin, koska mitä nyt pienistä - vuotoja voi olla raskaudessakin. Lähdimme illalla anoppilaan ja siellä tuhruilu lisääntyi. Sunnuntaina soitin sairaalan neuvontapuhelimeen ja hoitaja rauhoitteli, että tuollainen vuoto voi olla ihan normaalia, ettei päivystykseen kannata tulla. Jos haluaa, niin omalle gynelle voi mennä maanantaina.

Maanantaiaamuna 2.12. soitin ajan heti omalle gynelleni, sain kollegalle peruutusajan ja menin sinne. Nuori naislääkäri otti minut vastaan ja kuunteli selitykseni, kyseli ja antoi puhua. Sitten ultrattiin ja lopputulos oli selvä. Pidemmälle päästiin kuin ensimmäisellä kerralla: kohdussa näkyi 4 mm kokoinen nesterakkula, mutta siihen se oli jäänyt. Ruskuaispussia ei löytynyt edes kohdun ulkopuolelta. Sain lähetteen TAYSiin, jos tulee kipuja tai vuoto ei lopu. Raskausviikkoja kasassa 6+. Lääkäri oli tällä kertaa ihanan empaattinen. Vuoto lakkasi ajallaan, vaikkakin tiputteli vielä. Kierron tilanteesta itselläni ei ole vielä hajuakaan, joten tässä nyt odotellaan sitä, että "kolmas kerta toden sanoo".

Kisumisu kertoo:

Eka raskauteni päättyi keskenmenoon n. viikolla 7. Sydämen tuikekin jo ehdittiin nähdä. Itkettää vieläkin. Uskaltaako edes toivoa perheenlisäystä (pessimisti ilmoittautuu...)?

Kärty kertoo:

Vuoto alkoi tarkalleen viikolla 12. Neuvolaan soitto ei tuottanut tulosta joten jouduin tilaamaan ajan yksityiselle. Ei sykettä. Seuraavana aamuna äitipolille uudelleen ultraan ja tuloksen varmistuttua kaavintaan. Itselle keseknmeno ei ollut kovin rankka kokemus. Kauhea pettymys, mutta olin alusta saakka ollut hiukan epävarma olinko edes raskaana. Miehelle kokemus oli traumaattisempi. Mutta hyvin onneksi toipui. Ja luultavasti itse olinkin hänen vuokseen vahvempi....

Lucian kertoo:

Siis keskeytyskokemus: Aloittakaamme aivan alusta. Lopetin pillereiden syönnin syksyllä 1996. Kuukautiset eivät tulleet ajallaa, olin kipeä yms. Seuraavana kesänä menimme naimisiin... välissä söin kaksi keltarauhashormoonikuuria, jotta kuukautiset tulisivat edes vähän ajallaan (väli 60-100pv) mutta niistä ei näyttänyt olevan mitään hyötyä edes siinä tehtävässä.... kaikesta huolimatta vauvaa ei kuulunut vuodessa, joten pääsin 'lapsettomuustutkimuksiin' ts. lämpömittari suuhun joka aamu ja käyrää paperiin... Mies syytti minua etten _halua_ lasta ja lapsettomuutemme jostuu siitä. Häntä ei edes tutkittu. Minä sain tarpeekseni ja kun työt loppuivat ja muualta sain uutta - muutin ja erosimme (en jaksanut alituista syyttelyä ja älytöntä mustasukkaisuutta, olin miesvaltaisella työpaikalla).

Täällä uuden miehen kanssa nyt pääsin ½ vuoden odottelun jälkeen Peijakseen. Lääkäri tutki hänet (kaikki ok ja sperma erinomaista) sekä minut ja määräsi uuden kuurin keltarauhashormooneja, minun ei pitänyt olla raskaana mutta sitä ei testattu tässä yhteydessä. Söin kuurin hänen ohjeidensa mukaan ja kun kuukautisia ei taaskaan kuulunut ja alkoi olla etova olo, tein kaikesta huolimatta raskaustestin -> positiivinen.

Soitin lääkärille ja kävin noin 8. viikolla ensimmäisen kerran ultrassa -> kaikki ok. Lääkäri kuitenkin suositteli minua tulemaan niskapoimun mittaus-ultraan 12-13. viikolla ja menin -> minua ultrattiin ½tuntia ja haettiin lääkäri paikalle -> suuri napatyrä ja lähete HYKSiin. 14. viikon alussa. Siellä todettiin sikiön kokoinen tyrä, jossa sisällä maksaa, mahalaukkua ja suolia. Mahdollisesti myös muu kehitysvamma (kädet ei liiku normaalisti). Otettiin myös lapsivesinäyte.

Samalla käynnillä puhuimme perinnöllisyyteen perehtyneen lääkärin kanssa ja hän kertoi, että näin pahaa tyrää tuskin saa leikattua normaalin näköiseksi - elimiä joudutaan pienentämään, josta seurauksia - ja antoi ymmärtää keskeytyken olevan fiksu valinta. Päädyimme keskeytykseen.

Samalla viikolla menin sairaalaan ja se on oma tarina (jouduin synnyttämään sen) - lähes 4 vrk ilman kiinteää ruokaa, paino tippui 2-3 kg - en jaksanut edes kävellä 50m hikoamatta kun pääsin kotiin.

Kotiin saapui myös sairaskertomus, josta kävi ilmi, että olisi erittäin suositeltavaa keskeyttää raskaus.Syksyllä saimme lääkärin luona lukea ruumiinavauspöytäkirjan jossa ei voitu edes varmaksi määrittää sikiön ikää (14-16 viikkoinen) ja muutenkin elimet vaikuttivat vajavaisilta aivoista lähtien - eli päätös lieni oikea kuitenkin...?

Nicki kertoo:

Pilleriraskaus keväällä -01, jolloin lääkäriltä diagnoosi abortus inhibitus. Vielä kovin kipeä asia. (09/2001)

Map75 kertoo:

Olimme vihdoin saaneet kauan (omasta mielestä kauan!) kaipaamamme plussan testiin 18.10.2002. Olimme onnemme kukkuloilla ja suunnittelimme tulevaa. Omassa mielessä jäyti kuitenkin pelko, kun oireet olivat niin vähäiset ja nekin vähät loppuivat melko pian.

Ensimmäinen neuvolakäynti tuli ja meni, myös lääkärineuvola ehdittiin käydä, mutta sydänääniä ei siellä kovasta yrityksestä huolimatta saatu kuulumaan. Kaikki kuitenkin lohduttivat, että ei se mitään, kyllä ne myöhemmin kuuluu! Omassa mielessä edelleen kyti pelko...

Joulukuun 13. päivä perjantaina piti olla ensimmäinen ultra. Kyseisen viikon maanantaina 9.12.2002 koin ensimmäisen järkytyksen, kun vessassa käydessä paperiin ilmestyi verta! Aivan pieni määrä, mutta tarpeeksi säikäyttämään minut. Sitten vuoto loppui ja minä jo vähän huokasin helpotuksesta.

Seuraavan päivän aikana vuoto alkoi uudelleen ja samalla alavatsa ja selkä kivut. Nyt vuotoa oli jo enemmän, muttei vieläkään mitenkään runsaasti. Illalla soitin huolestuneena Kätilöopistolle ja sanoivat, että ellei olo pahene ja vuoto lisäänny, ei tarvitse tulla ennen aamua. Yön nukuin jotenkuten.

Aamulla 11.12. suuntasin ensimmäisenä Kätilöopiston sairaalaan sillä vuoto lisääntyi vaikkei vieläkään ollut kovin runsasta. Tällöin piti viikkoja olla kasassa tasan 13. Pääsin muutaman tunnin odottelun jälkeen päivystyspotilaana lääkärin vastaanotolle (mies oli koko ajan mukana). Tällöin vuoto oli jo taas loppunut ja minulla viimeinen toivonripe herännyt.

Lääkäri kyseli ensin kysymyksiä varsinkin oireista (tai minun tapauksessani oireettomuudesta) ja sitten sanoi, että ultrataan. Arvasin heti, kun lääkäri jonkun aikaa ultrasi eikä sanonut mitään, vaan tulosteli ultrakuvia, että nyt ei ole kaikki kunnossa.

Hetken kuluttua lääkäri totesi, että "valitettavasti asia on nyt niin, että täällä on noin seitsemän viikon ikäinen eloton ja sykkeetön sikiö." Itku tuli heti, ahdistus ja tuska vyöryi ylitse ja olisin halunnut huutaa... Mieheni otti minua kädestä ja itki, kätilöopiskelija joka oli huoneessa tuli viereeni, antoi paperin ja piti toisesta kädestä. Kun sain luvan nousta tutkimustuolilta ja pukea, olin kuin unessa. Mieheni istui vieressäni ja piti kädestä, kun lääkäri selosti jotain siitä, etten ole itse tätä voinut aiheuttaa ja miten tästä eteenpäin...

Sen jälkeen hoitaja vei meidät erilliseen huoneeseen yhdessä kätilöopiskelijan kanssa ja antoi meille lehtisen keskenmenoista ja puhui kauniisti tulevasta. Sen jälkeen sain ensimmäisen läkkeen, jonka tuli käynnistää vuoto ja lapsemme (meillä hän oli lapsi vaikkakin vielä niin pieni) ulostulo. Sitten menin labraan ja sen jälkeen töihin. Työpäivä meni sumussa ja illalla kivut alkoivat ja vuoto lisääntyi.

Yöllä istuin tuskissani vessassa, kohtu supisteli ja tunsin, kuinka Juniorimme valui ulos. Kokemus oli kamala, mutta jälleen mieheni oli vieressäni halasi ja piti lujaa kiinni. Ilman häntä tuskin olisin kestänyt kokemusta... Tuon jälkeen olo helpotti, kivut vähenivät ja vuotokin väheni. Henkisesti olin aivan rikki, mutta fyysinen puoli alkoi helpottaa.

Perjantaina 13.12. (jonka piti olla meidän onnenpäivämme, jolloin näemme Juniorin ensi kertaa) menin Kätilöopistolle saamaan kaksi tablettia lisää. Näiden vaikutus oli hyvin vähäinen, sillä tyhjentyminen oli jo käytännössä tapahtunut. Henkisesti päivä oli raskas, sillä niin toisenlaisissa tunnelmissa kävi tiemme kohti Kätilöopistoa, kuin mitä oli pitänyt...

Sunnuntaina 15.12. alkoi voimakas vatsa kipu joka säteili ylävatsaankin. Päätin odottaa seuraavaan päivään ja mennä Kätilöopistolle. Maanantaina meninkin käymään siellä, mutta minut käännytettiin takaisin, kun oli kuulemma niin paljon päivystyspotilaita, että ei kannata jäädä odottelemaan! Kestin siis vielä maanantain ja tiistai aamuna 17.12. (oma syntymäpäiväni!) menin Kätilöopistolle ja minulla todettiin toisessa munasarjassa (vasemmassa) tulehdus ja jouduin jäämään sisään. Tipalla annettiin antibioottia suoraan suoneen ja torstaina 19.12. pääsin kotiin.

Nyt on tulehdus voitettu, fyysisesti olen toipunut tästä kaikesta mainiosti. Henkisestikin olen jo voiton puolella, mutta asia on kyllä mielessä koko ajan ja välillä tulee itku, mutta onneksi minulla on mieheni ja yhdessä keskustelemalla olemme päässeet pitkälle ja uusi yrityskin jo häämöttää mielessä, mutta pelko on jäänyt. Pelko uudesta raskaudesta, pelko keskenmenosta ja pelko tulevaisuudesta.

Mirjami kertoo:

"Elokuussa -98, heti häiden jälkeen, päätimme, että nyt sitten vauva saa tulla. Jätin pillerit pois, tosin jo jonkinlaisten aavistusten vallassa: kiertoni on aina ollut todella epäsäännöllinen. 11/98 teimme positiivisen raskaustestin. Silloin vielä vähän hämmentyneenä (näinkö helposti tämä kävikin) en osannut mitään varoa, ja muutaman päivän päästä sainkin vähän veristä vuotoa. Ajattelin, että tämähän on aivan luonnollista näin alkuvaiheessa, mutta sitten 12/98 alussa alkoi kova vuoto ja keskenmeno. Tiesin, ettei siitä vuodosta kukaan selviäisi hengissä, joten kävin lääkärissä vasta seuraavalla viikolla.

Siellä katsottiin ultrassa, että kohtu oli siisti, ja kehoitettiin vaan reippain mielin uusiin yrityksiin. Itse ajattelin, että hyvä on, näitä keskenmenoja sattuu lähes joka naiselle, tässä oli minun osuuteni. Seuraava tuleekin sitten ajallaan..

No, siinä sitten kuukautisetkin heittivät häränpyllyä, eli palasi normaali kiertoni, tulee kun muistaa. Hankin Terolutit ja Clomifemit, ja ensimmäisestä C-kierrosta olikin heti hyötyä!! Uusi raskaus lähti alulle. Silloin olinkin jo todella iloinen ja onnellinen, ostelin pienet vauvanvaatteet tulokasta odottamaan, mutta.. Neljä päivää pos. testistä alkoi verenvuoto, aluksi vähän tiputellen (menin sänkyyn samantien) mutta pian vuoto oli todella runsasta. Tällä kertaa en päässyt edes ultraan, vaan lääkärissä vain katsottiin, että pois on tullut.

Toinen keskenmeno oli minulle ehkä henkisesti kovempi paikka kuin ensimmäinen. Nyt usein juttelen meidän "vauvasieluille" tuonne jonnekin, uskon että he siellä tekevät kovasti töitä löytääkseen meille ne oikeat vauvat syntymään juuri meille. Eletään toivossa..."

Mustikka75 kertoo:

Pillereiden poisjättämisestä tulin 2 kuukauden kuluttua raskaaksi. Olin elämäni onnellisin. Matkustimme mieheni kanssa ulkomaille, koska ajattelimme, että tiedäpäs sitten koska seuraavan kerran kahden matkustamme.

Neuvolassa kerroin terveydenhoitajalle olevani hiukan huolissani keskenmenosta, koska suvussani niitä oli useampiakin, mutta hän sanoi, että ei kannata huolestua, koska kaikki on kohdallani kunnossa.

Viikko siitä alkoi ensin ruskeaa vuotoa, joka muuttui seuraavana päivänä veriseksi. Menin illalla ensiapuun, jossa sain odottaa 3 tuntia ennenkuin gynegologi saapui kertomaan sen minkä olin jo mielessäni tiennyt. Kohtu oli tyhjentynyt päivän aikana. Jouduin kuitenkin kaavintaan seuraavana aamuna. Ensi hetket olivat minulle raskaimmat, mutta viiden päivän sairasloman aikana, sain kasattua itseni ja ajatukseni ja nyt odotan innolla seuraavia kuukautisia ja uutta yritystä.

Mörsy kertoo:

Keskenmenoja 2. Ensimmäinen kaavittiin viikolla 7+ nukutuksessa, toinen kaavittiin viikolla 9+ puudutuksella. Kokemukset olivat ikäviä, sillä lääkärit molemmissa km olivat kylmiä ja kliinisiä. Onneksi toisen jälkeen tulin heti uudelleen raskaaksi.

Raskauksien kulkuun on liittynyt alkuraskauden vuodot, joten km:ja aina pelkää. Neljäs vuoti jo viikolla 5+ jolloin kaavinta meinattiin tehdä, onneksi odoteltiin ja "tyhjä littana ruskuaispussi ja alkanut keskenmeno" on nyt 2-vuotias ihana tyttö!

Nanuska kertoo:

Ensimmäinen raskaus; iloa, onnea... ja sitten viikolla 10+ keskenmeno. Siitä on nyt kuusi viikkoa ja edelleen sattuu, vaikka tuska ja suru ovatkin väistyneet taaemmaksi ja elämässä näkyy muutakin kuin vaan synkkyyttä. Koskaan en voi unohtaa enkelivauvaani, jokainen ilta juttelen hänelle mielessäni ja hänelle on aina oma paikka perheessämme ja sydämissämme. Päivä kerrallaan eteenpäin...Kuitenkin suru painaa edelleen ja kamala ikävä...olen kuitenkin onnellinen siitä, että pieni Nuppumme oli ilonamme vaikka vain vähänkin aikaa! Fyysisesti km oli kamala; kaksi kaavintaa ja massiivinen tuelhdus. Nyt on kaikki kuitenkin ok, limakalvo kehittynyt hyvin ja ekat kuukautiset tulkivat tasan kaksi viikkoa toisesta kaavinnasta.

Piiat kertoo:

Jätimme pillerit huhtikuussa kun olimme vihdoin päättäneet, että vauva saisi tulla. Olin jotenkin henkisesti varautunut pitkään yritykseen, mutta suureksi yllätykseksi toisella yrityksellä tärppäsikin. Lauantaiaamuna 1.7. herätin mieheni tulkitsemaan testiä jossa oli hyvin hailakka positiivinen tulos. Vaikka vähän ruskeaa vuotoa olikin päivittäin, uskalsin alkaa totuttautua ajatukseen että meille tulee maaliskuussa vauva. Soitin heti neuvolaankin ja sain ajan heinäkuun lopulle. Vuodosta neuvolatäti sanoi että se on aivan normaalia. Kysyin kuitenkin että mitä teen jos jotain tapahtuu, ja hän sanoi että mitään ei varmastikaan tapahdu, mutta jos tulee paljon vuotoa ja kipuja, niin sitten Kättärille. Mutta voisin olla ihan rauhallisin mielin.

Pieni itumme oli jatkuvasti mielessä, ja tuleva isäkin lähetteli hänelle sähköpostiterveisiä töihin. Odotimme kesälomaa ja tilasimme jopa vauvalehden innoissamme. Ensimmäisenä lomapäivänäni menin gynekologille vuositarkastukseen ja hän sitten katseli ultralla ja näki myös ruskeaa vuotoa, mutta sanoi että voin olla huoleti, kunhan ei tulisi kirkasta verta. Ultrassa ei kuitenkaan näkynyt kuin pieni sikiöpussi vasta, ja lääkäri sanoi, että raskaus on varmaankin alkanut vasta vähän myöhemmin kuin olin laskenut ja voisin tulla kahden viikon kuluttua kuulemaan sydänääniä. Hän arveli minun olevan viikoilla 5+. Sain mukaani kuvan pienestä pyörylästä kohdussa.

Olimme onnellisia ja halusin torjua mieleeni pyrkivän ajatuksen että kaikki ei olisi kunnossa. Ajattelin että lääkäri olisi varmasti maininnut jos jotakin huolenaihetta olisi. Seuraavana päivänä lähdin ystäväni kanssa kaupungille. Hän saisi tammikuussa vauvan ja näytti kuvia jotka oli juuri saanut ultrasta. Ajattelin onnellisena, että tuolta meidänkin itumme näyttäsi pian. En kertonut hänellekään vielä, vaikka mieleni tekikin. Pientä nipistelyä alavatsassa oli ollut päivän mittaan, mutta ajattelin että ovat kasvukipuja niinkuin neuvolatäti ja lääkäri sanoivat. Kahvilassa kävin vessassa, ja olin näkevinäni hiukan verta pikkuhousuissa, mutta valot olivat niin siniset, että pystyin uskottelemaan itselleni, että ruskeaahan se oli. Jäin odottamaan miestäni kaupunkiin koska olimme menossa elokuviin. Ennen näytöstä kävin vielä vessassa, jossa sitten normaalissa valossa huomasin vuodon olevan kuitenkin verta. Vatsakipu yltyi, mutta olimme jo ostaneet liput enkä halunnut vielä huolestuttaa miestäni ja niin sinnittelin elokuvan loppuun nieleskellen.

Pääsimme kotiin ja koska verta ei juurikaan ollut tullut, menimme nukkumaan. Aamulla heräsin taas vatsakipuun, joka sitten väheni, mutta verta tuli vähän enemmän. Soitin kättärille kun olin pystynyt kokoamaan itseäni sen verran. Sanoivat, että ota ihan rauhallisesti kun ei verta tullut niin kauheasti ja kivunkin kanssa pärjäsin. Appiukko oli kylässä ja olimme miehenin kanssa lähdössä kaverien häihin. Olisin jättänyt häät väliin, mutta pakko oli lähteä ettei olisi tarvinnut selitellä. Vielä ennen lähtöä kävin vessassa, ja silloinhan se pieni itu tuli ulos, näkyä en unohda varmasti koskaan... Soitin vielä autosta kättärille, mutta käskivät odottaa maanantaiaamuun jos pärjään kivun kanssa. Häät olivat varmasti elämäni pisimmät ja tuskallisimmat, mutta veivät onneksi ajatuksia edes vähän muualle.

Maanantaiaamuna sitten pääsin melko nopeasti lääkärin tutkittavaksi ja hän sitten totesi sen minkä jo tiesinkin, että mitään ei kohdussa enää ole. Ainoa positiivinen asia oli, että kaavintaa ei tarvinnut tehdä, ja että gynekologi oli tarkastanut että raskaus oli ollut kohdussa. Heti oli selvää että yritämme uutta vauvaa heti yhden kierron jälkeen, ja olemme henkisestikin siihen valmiita. Vaikka keskenmenosta on vasta 11 päivää, niin nyt pystyy jo ajattelemaan tätä kokemusta osana elämää ja vaikka asia on koko ajan mielessä ja nytkin kyyneleet silmissä, niin uskon että tämä lopulta vahvistaa. En tiedä kuinka käy, jos sama toistuu. Elämää ei todella voi koskaan suunnitella. Huomenna itken taas kun olisi ollut ensimmäinen neuvola. Eilen tuli ensimmäinen KaksPlus...

Pikkumyy kertoo:

Ensimmäisen lapsen yritystä neljä vuotta, joista kahden vuoden sisällä neljä erilaista keskenmenoa vuotona, kaksi kaavittiin ja yksi leikattiin laparoskopiamaisesti munasarjasta, oli rankkaa. Keskenmenot olivat hirveitä, mutta viimeisimmän kohdalla myös rutiininomaista, mikä kauhistutti itseäni. Tyyliin käväisenpä taas kaavinnassa ja itken silmäni turvoksiin viikon sen jälkeen ja palaan normaaliin elämään, en siis koskaan saa lapsia, blääh. Yksikään niistä ei ole unohtunut, enkä sitä haluakaan. Ne ovat minun muistojani, niitäkin on monenlaisia. Pojallamme on neljä enkelisisarusta ohjaamassa tietä...

Riina kertoo:

Syyskuun alussa vuonna 1996 vein jännittyneenä pissipurkin terveyskeskukseen ja kuin tulisilla hiilillä istuin pari tuntia kotona odottaen että pääsen soittamaan tuloksesta. Positiivinenhan se oli ja innosta kiljuen soitin välittömästi miehelleni töihin. Meille tulisi VAUVA ! Olimme juuri valmistelemassa muuttoa ulkomaille ja pieni huoli käväisi mielessäni että nyt joutuisin käydä vieraassa paikassa neuvolassa ja synnyttääkin vielä ! Sain Suomeen neuvolaan vielä ajan seuraavalle viikolle kun selitin asian, että olemme vaihtamassa maisemia.

Sitten, kahden viikon päästä testistä raskausoireet katosivat yhtäkkiä taivaan tuuliin ja perjantaina alkoi tulla vähän ruskeaa vuotoa. En ottanut paniikkia koska sitä tosiaan tuli niin vähän ettei keskenmenosta voinut olla kyse. Sunnuntaina meillä oli molempien vanhemmat ja ystäviä, koska se oli viimeinen yhteinen päivämme Suomessa pitkään aikaan - mieheni piti lähteä etsimään meille asuntoa ja tekemään töitäkin jo. Minä siis jäin tavaroiden kanssa vielä Suomeen ja odotin että hän antaa "lähtökäskyn" tulla perässä, kun asunto on löytynyt.

Maanantaina heräsin aamulla siihen että mahaani koski aika kovasti. Menin vessaan ja ruskeaa tuhrua tuli taas. Päätin lähteä lääkäriin ja Lepuskista sainkin heti käskyn mennä Jorviin ja sillä välillä vuoto oli tullut niin runsaaksi että sidekään ei riittänyt. Minut ultrattiin ja juuri ennen kun lääkäri alkoi ultraamaan, sisältäni melkein ryöpsähti verta ja hän katsoi minua totisena. Hän silti katsoi kohdun tarkasti ja sanoi että mitään ei ole jäänyt sisään. Kuin sumussa kävelin Jorvin käytävät ulos ja mietin että miten ihmeessä saisin mieheni kiinni joka oli vieraassa maassa, ihan yksin. Hän soitti minulle juuri ennen kuin tulin sairaalasta kotiin ja itkien kerroin hänelle mitä oli tapahtunut. Tilanne oli tosi vaikea, molemmat satojen kilsojen päässä toisistaan, ei päässyt lähelle toista lohduttamaan.

Kivut olivat sinä päivänä karmeat. En tiennyt miten päin olisin ollut ja makasin kippurassa sängyssä peiton alla. Mielessäni soi kappale "keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu..." joka oli meidän vauvalle, laskettu aika olisi ollut toukokuun alkupäivinä.

Kokemus oli kamala, mutta siitäkin selvittiin. Onneksi pääsin nopeasti mieheni perään ulkomaille että sain jotain muuta ajateltavaa kuin enkelivauvamme. Keskenmenon jälkeen minulle tuli vain yhdet kuukautiset ja sitten olin taas raskaana - ja synnytin 18.9 terveen tyttövauvan. Keskenmenoni oli 16.9. viikoilla 7+5.

Sadepilvi kertoo:

Yksi keskenmenokin on tullut koettua. Se oli vappu aattona 2001. Menimme niskapoimu-ultraan rv.14+0 ja ultrassa todettiin sikön kuolleen ja vastasi rv.12+2. Vapun jouduin viettämään kotona ja se oli elämäni kamalin vappu. Sitten 2.5.01 menin kaavintaan. Koskaan en uskonut keskenmenoa kokevani, mutta niin se vain tuli kohdalleni. Keskenmeno kasvatti minua ihmisenä. Minusta tuli vieläkin herkempi ihminen ja tämän jälkeen en ole mitään pitänyt itsestään selvänä. Vasta keskenmenon jälkeen sain tietää miten paljon raskauksista menee kesken ja se on yllättävän suuri määrä.

Satu K kertoo:

V.-87 tulin ensimmäisen kerran raskaaksi heti pillereiden poisjättämisen jälkeen (olin tuolloin 24-vuotias). Raskauteni meni ihan hyvin ja pääsinkin aina viikolle 22, jolloin yht'äkkiä lapsivedet meni. Olin aivan hämilläni mennessämme sairaalaan. Sairaalassa minut tutkimusten jälkeen siirrettiin vaan osastolle makailemaan, mikä hämmästytti minua suuresti, koska olin aina ajatellut, että kun lapsivedet menee, niin lapsikin syntyy. Näin ei kuitenkaan käynnyt ja makasin sairaalassa yli 4 viikkoa lapsi sisällä ilman vettä. Ajattelin joka päivä, että jos tämä vielä tästä ja pääsisin vähän viikkoja pitemmälle, että saisin pitää tämän lapsen. No niin ei kuitenkaan käynnyt. Yht'äkkiä viikolla 27 alkoivat hirvittävät poltot ja lääkärintutkimusten jälkeen todettiin, että lapsi oli syntymässä jalat edellä. Minut vietiin synnytyssaliin ja synnytys alkoi. Se kesti vajaat puoli tuntia ja näin kuinka sininen lapseni kiidätettiin elvytettäväksi. Poikamme Niko eli 4 tuntia, jonka jälkeen saimme suruviestin. Poika ei ollut lukuisista elvytyksistä jaksanut elää vaikka oli jo n. 1 kg painoinen ja 36 cm pitkä. Minulle selvitettiin, että koska lapsivettä ei ollut, keuhkot eivät olleet kehittyneet ollenkaan.

Ajattelin, että kunhan tästä toivun, yritämme uudelleen ja niin lääkäritkin sanoivat. Seuraavan kerran tulinkin sitten raskaaksi seuraavana vuonna. Pääsin viikolle 19 ja taas alkoivat supistukset ja sairaalaan oli lähdettävä. Jouduin taas synnyttämään poikalapsen, joka luonnollisesti kuoli heti.

Tämän jälkeen alkoivat sitten tutkimukset, joita odotinkin innolla. Minun oli pakko saada jokin syy, joka voidaan vielä korjatakin... Tutkimuksissa ei selvinnyt muuta kuin, että kohdunkaula on heikko. Muuten kaikki oli ihan normaalia. Seuraavaan raskauteen annettiin neuvoksi, että kohdunsuu ommeltaisiin langalla kiinni.

Seuraavaa raskautta ruvettiinkin sitten suunnittelmaan lähes välittömästi ja taas tärppäsi heti kun haluttiin. Lanka laitettiin 14-15 viikolla ja toivuin siitä hyvin. Töissä kävin ja tein jopa ylityöputkia, pyörällä ajelin ja tuudittauduin siihen, että kun nyt lanka on niin siellä pysyy. Mutta eipä pysynyt. Supistukset alkoivat vkolla 21 ja taas sairaalaan ja synnyttämään tällä kertaa tyttövauvaa.

Henkisesti nämä olivat kaikki erittäin raskaita. Minusta tuntuu, että kestäisin minkälaisia synnytyskipuja vaan, kunhan tietäisin, että lapsi jää eloon! Mikään kipu ei ole niin suurta kuin tietää synnyttävänsä kuolleen/kuolevan lapsen. Ja koskaan en unohda sitä utuista päivää, jolloin katsoin silloisen poikaystäväni ja nykyisen mieheni kantavan pientä arkkua haudanlepoon... tai kun sain jäädä pienen tyttöseni kanssa kahdestaan ja pidellä sitä kädestä ja silitellä pientä päätä ja katsoa sitten kun se viedään minulta pois.

Kaikesta huolimatta olen aivan varma, että näillä kolmella pienellä enkelillä oli oma sanottavansa meille. Ja ne pysyvät aina mielissämme ja sydämissämme.

Menin näiden kolmen enkelin isän kanssa viime kesänä 17-vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. Ja hänellä on valtava usko siihen, että me sen lapsen vielä saamme. Olemme pikkuhiljaa valmistautumassa siihen. Se ei tule olemaan helppoa ja aionkin viettää tuon ajan vuodelevossa ja toivottavasti omassa kotona kuitenkin. Ja langat laitetaan tietenkin mutta ehkä minun on paras viettää tuo aika lepoasennossa.

Ei niitä lapsia todellakaan tehdä, niitä saadaan jos luoja niin on suodakseen!

Satuvauva kertoo:

Säde (11/98) sai alkunsa helposti ja uutta raskautta alettiin suunnittelemaan helmikuussa -00 ja kesäkuun alussa teinkin onnellisena positiivisen testin. Uusi raskaus alkoi hyvillä mielin ilman mitään pelkoja.

Olimme lomalla mieheni isän luona ja toiseksi viimeisen päivän iltapäivällä vessassa käydessäni huomasin verta housuissani. En kuitenkaan kovin hätääntynyt vaan päätin odottaa, mitä tuleman pitää, viikkoja oli 12+3. Pieni vuoto jatkui ja sunnuntaina oli jo aika runsasta. Kun palasimme sunnuntaina kotiin, lähdin samantien Jorviin päivystykseen ja minua siellä odotti miellyttävä mieslääkäri. Hän teki sisätutkimuksen ja ultrasi, mutta ei osannut sanoa mitään varmaa. Ultraamaan tuli sitten vanhempi nainen ja ilmoitti heti, että kyseessä on tuulimunaraskaus ja edessä olisi kaavinta.

Tunne oli kamala. Kyyneleet vain valuivat, niitä ei voinut estää. Mieslääkäri oli oikein lohduttava ja kertoi, kuinka tällaiset ovat aina ikäviä ja, että on harvinaista, että uusiutuisi. Sain samalla kaavinta-ajan seuraavalle päivälle, se tehtäisiin päivystyksessä.

Sunnuntai-ilta meni sekavassa mielentilassa, olo tuntui jotenkin tyhjältä ja huijatulta. Maanantaina heräsin kahdeksan aikoihin ja olo oli niinkuin olisin ollut menossa hammaslääkäriin, vähän jännitti, mutta muuten ei tuntunut miltään.

Olin Jorvissa yhdeksältä, joskus kymmenen aikoihin mieshoitaja tuli kertomaan päivän aikataulusta, vielä ei tiedetty, mihin aikaan toimenpide olisi. Jouduin verikokeeseen ja vihdoin yhdentoista aikoihin pääsin päivystyksen vuodepaikalle ja sain tietää, että toimenpide olisi kello kaksitoista.

Odottaminen oli kamalaa, nyt vasta tajusin, mitä oli tapahtumassa. Minulta oltiin viemässä pieni vauvani, jota ei edes ollut. Haaveeni ja unelmani, jotka olin kahdessa kuukaudessa ehtinyt rakentaa, kuolisivat.

Vihdoin minut kärrättiin toimepidehuoneeseen, missä hetki odotettiin nukutuslääkäriä. Ei mennyt kuin hetki, kun olin jo unessa ja jo heräsin. Heräämisen jälkeen tuntui todella kamalalta. Lopullisesti varmistui se, että vauvaa ei ole, olo oli täydellisen tyhjä. Hoitajat yrittivät kiireessä lohduttaa lohduttomasti itkevää unelmansa menettänyttä äitiä.

Olen nuorena menettänyt veljeni ja isäni. Mutta koskaan ei ole tuntunut näin pahalta. Tuntuu, kuin väkivalloin olisi viety jotain, mikä oli minun ja vain minun. Kukaan muu ei sure pientä papuani samalla tavalla, kaikki surevat vain minua. Samiakin sattuu vain se, että hän näkee kuinka minuun sattuu.

Ja kun mietin sitä, kuinka paljon sattuu häneen, joka vuosien yrittämisen jälkeen tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Minua lohduttaa se, että sikiötä ei ollut. Mutta mielessä se vauva oli, ja tulee aina olemaan. Tuntuu, että mielessä käyn koko ajan tapahtumia sunnuntai-illan ja maanantai-päivän välisiä asioita. Sitä, kun menin päivystykseen ja pääsin sieltä seuraavana päivänä.

Tiedän, että aika auttaa, eihän nytkään tunnu enään niin pahalta kuin vaikka eilen. Sitä haluaisi vaan käpertyä sohvalle ikkunaan ääreen ja vaipua itsesääliin. Ei haluaisikaan toipua ja unohtaa. Meillä onkin ollut nyt puhelimen pistoke pois seinästä ja kännykkäkin on hiljaisena. Olen vain kirjoitellut tekstiviestejä ja sähköposteja. Jälkimmäisten kautta olenkin saanut käytyä läpi asioita. (Kirjoitettu pari päivää kaavinnan jälkeen)

Savanna kertoo:

Yritystä takana helmikuusta -98. Taustalla piinaavat endometrioosi (joka poistettiin laparoskopian yhteydessä 6/99) ja PCO. Toistaiseksi käytetty lääkitys: Terolut ja Clomifen (NKL/VL). Spontaani raskaus alkoi kuitenkin 1.8. (viimeiset kuukautiset) Clomifenkierron jälkeisestä kierrosta - siis luomuna. Suunnaton ilo ja helpotus, meille tulee vauva toukokuussa!!

Lokakuun lopulla (21.10) alkoi kuitenkin huoli (11+4). Niukkaa veristä vuotoa oli aavistus pöksyissä ja taksimatka Jorviin oli edessä. Monen piinaavaan tunnin jälkeen pääsimme lopulta ultralaitteen ääreen ja helpotus jo tuntui lääkärin sanoissa, kun hän totesi ettei emättimessä kyllä näy vuotoa. Ultramonitoria en uskaltanut kuitenkaan katsoa. Tarkkailin mieheni ilmeitä, kun hän haroi ruutua katseiden ristitulessa. Lopulta hiljaisuuden jälkeen kuulin sanan "Valitettavasti..." Mitään muuta en enää sinä iltana kuullut. Itkin vain. "Valitettavasti tästä raskaudesta ei nyt tule teille vauvaa". Meidän pähkinä oli kuollut. Kohdun koko, eikä alkion pää-perämitta vastanneet viikkoja. Meidän vauva oli kuollut viikoille 9+. Olen ollut kaksi viikkoa arkkuna kuolleelle pienokaiselle.

Kuin unessa kuulin vain sanoja "kaavinta", "huomenna", "verinäytteet", esilääkkeet" ja odotin hysteerisesti viimeisiä piikkejä ennen kuin pääsimme lähtemään. Kaavakkeeseen kirjattiin "Tieto järkyttää kovasti - selitetään asioita".

Seuraavana aamuna tulimme jälleen mieheni kanssa taksilla Jorviin. Kuoleman kammioon. Tuttu taksimatka ja itkuiset silmäparit takapenkillä, vartalot toisissaan kiinni. Sain siitä paljon lohtua, että mieheni oli lähellä kaiken aikaa. Minut laitettiin päiväkirurgiselle osastolle ja kaikki sujui onneksi nopeammin kuin edellisenä iltana. Mieheni jätti minut pukuhuoneeseen ja sen jälkeen ei itku tauonnut kuin nukutuksen ajaksi (luultavasti). En ymmärrä kuinka selvisin kaikista niistä siirtymisistä ja kysymyksistä aina tutkimuslavetille asti. Tuntui kuin olisi sumuverhon läpi katsellut maailmaa kun käveli kohti kuolemaantuomittujen selliä. Kun jalkojani sidottiin alustoilleen ja käteen aseteltiin kirvelevää tippaa ja naamalleni aseteltiin happimaskia minä vain tuijotin kattoon ja itkin ja itkin. Teki mieli paeta ja huutaa mennessään, että tämä kaikki on vain virhettä, ei Pähkinä on ihan kunnossa, älkää vain ottako sitä pois. Sitten nukahdin.

Ensimmäinen ajatus kun minut herätettiin oli, että pitikö minun palata takaisin tähän tuskaan. Pyysin hoitajaa hakemaan unileluni vaatekaapista ja puristin sitä koko heräämöajan sylissäni. Se tuntui niin lohduttavalta. Kuin pieni vauva sylissä. Jospa olinkin ollut synnyttämässä meidän kaunista vauvaamme. Karvainen gorilla tuijotti minua kurttuisten kulmiensa alta... Kun laskin käteni mahan päälle, tiesin että sieltä oli juuri poistettu kuollut vauva. Meidän lapsemme.

Toivuin nukutuksesta nopeasti, enkä tuntenut fyysisiä kipuja missään vaiheessa. Hoitajat vaikuttivat kyllä kovin myötätuntoisilta, mutta tuntui ettei kukaan oikein uskaltanut kohdata minua ja tuskaani. Kunpa edes sairaalapappi olisi tullut viereeni, silittänyt tukkaani ja ottanut käteni omaansa, kysynyt "Miltä tuntuu?". Mieheni tuli onneksi minua pian hakemaan ja pääsin lopultakin turvaan sairaalaan kirkkaiden valojen puristuksesta. Taas me istuimme taksin takapenkillä ja katsoimme unimaailmaamme kyynelverhon takaa, yhdessä yksin. Päässä pyöri vain yksi ainoa ajatus: Meidän Pähkinä on poissa!

Monenlaiset ajatukset ja tuntemukset ovat vyöryneet läpi. "Miksi" ja "Ei meille" ovat varmasti kaikille vastaavan kokeneille tuttuja sanoja. Vetäydyimme kotiin koko viikonlopuksi kahdestaan, laitoimme puhelimet kiinni ja olimme vain ja surimme. Puhuimme yhdessä paljon asiasta ja kävimme tunteitamme läpi. Minusta tuntui kuin minut olisin maratonin jälkeen paiskattu takaisin lähtöviivalle ja sanottu, että juokse helvetti uudestaan. Tai että olisin kiivennyt jumppasalin katossa roikkuvaan köyteen ja päässyt korkeammalle kuin koskaan ja sieltä sitten pudonnut alas. Ylös on taas kiivettävä jos mielii kattoon koskettaa. Mieheni mielestä kaikki tuntui kuin olisi katsellut meidän tulevaisuutta sellaiselta valkokankaalta, jossa me puuhastelemme vauvan kanssa kesämökillä, omenapuiden katveessa. Nyt se kangas on repäisty pois meidän edestämme ja takana on aivan pimeää. Vähitellen kai silmät tottuvat hämärään.

Nyt alan pikkuhiljaa uskoa, että Pähkinä on poissa ja katselee meitä omalta tähtipaikaltaan Lohikäärmeen hännästä. Vielä on pitkä matka siihen, että asiasta voi ääneen puhua ja pystyy luopumaan kaikista todeksimaalaamista kuvista. Nyt pelottaa, että kaikkien näiden ongelmien jälkeen, kun tähän asti on jo päästy, niin edessä on vain lohduton keskenmenojen jatkumo. Toivottavasti kontrollikäynti Jorvissa tuo jotain selvyyttä tapahtuneeseen. Ihmismieli jotenkin kummallisesti haluaa aina saada selityksen tapahtuneeseen. Toivottavasti meidän vauva vain oli rikki. Näin meillä olisi vielä toivoa. Mutta jos vika on minun hormonihullunmyllyssäni, kuka sen sitten enää selvittää. Ei kukaan...

"Kaipauksen raskas hiljaisuus-
Ikuinen odotus
täyttymätön-"
(Anne Fried)

Suzanne kertoo:

"Huhtikuussa 99 aloin ihmetellä kuukautisten kuulumattomuutta ja kammottavaa väsymystä ja yleistä heikkoutta. Maha oli kipeä ja selkä oli kipeä eikä mitään jaksanut tehdä. Nukkua vaan. En oikein uskonut vielä olevani raskaanakaan, kierto oli pillereiden lopettamisen jälkeen jokseenkin epäsäännöllinen, enkä siksi testannutkaan.

Kun mistään muualta ei vikaa löytynyt, kävin lopulta gynellä, joka sisäultralla totesi että jotain siellä elää. Sainpa sitten itsekin omin silmin sen todeta ja kuvan kotiin. Viikko oli silloin 8+4. Raskausviikolla 14 (juuri kun olin asiasta töissä maininnut...) alkoi sitten vaaleanruskea vuoto, joka parin päivän päästä illalla muuttui kirkkaan punaiseksi. Masua oli muutenkin aristanut jo viikonlopun yli. Siitäpä tyttö sitten TAYSsiin ensiapuun, jossa onneksi ei tarvinnut lääkäriä odotella kuin kymmenisen minuuttia. Sisäultralla todettiin sikiö kuolleeksi.

Näin sen itsekin. Jännää, miten paljon sikiö oli muuttunut, sehän oli ihan vauvan näköinenkin! Jäin yön yli osastolle ja aamulla sitten alkoi kaavintaan pääsyn odotus. Sain emätinpuikon keinosupistusten aikaansaamiseksi, kolmen ja puolen tunnin päästä siitä kipupiikin takapuoleeni (tipassa annettu ei auttanut). Puoli tuntia siitä ja olin toimenpiteessä ja - sitten kaikki olikin ohi. Patologin lausunto oli tylysti Abortivum Ovumiin sopiva löydös, joka jälkitarkastuksessa suomennettiin tuulimunaksi. Luonnon omaa karsintaa siis, se oli helppo hyväksyä. Minua jäi arveluttamaan vain se, miten niin selkeästi muuttunut sikiö voidaan tulkita tuulimunaksi?

Koko hommasta hiukan kornisti totesin, että mikäpä minulta ekakerralla onnistuisi!

Tämän yhden raskauden alun läpikäytyäni voin sanoa haluavani lapsia, kun ennen sitä en niin varmasti tiennyt. Saa nähdä milloin tärppää, madon kun saa koukkuun vain viikonloppuisin...

Taina kertoo:

"Minulla on kaksi lasta edellisestä avioliitostani - ihanat 10- ja 7-vuotiaat. Keskenmenoja tai abortteja ei ole ollut ennen tätä kokemusta.

Niinpä ei edes mieleeni tullut, että näin voisi käydä. Tulin raskaaksi heti syksyllä -97, kun otatin kierukan pois. Neuvolassa ei 9+ viikoilla oikein kuulunut sydänääniä, ja siksi niitä yritettiin kuunnella viikon välein pariinkin otteeseen. Vieläkään en epäillyt mitään. Kun viikkoja oli jo 13+ minut lähetettiin Kättärin polille ultraan. Siellä lääkäri totesi, että sikiö on lakannut kasvamasta 10+ viikoilla, ja oli jo osin hajonnut. Shokki oli sanoinkuvaamaton. Mitään keskenmeno-oireita ei ollut. Minut kaavittiin, ja itkin solkenaan koko sairaalassaoloajan.

Meitä kehotettiin yrittämään uudelleen, ja tulimmekin heti raskaaksi. Meille sanottiin, että äärimmäisen harvoin tulee toista keskenmenoa perään. Tätä raskautta ei kestänyt kuitenkaan kuin pari viikkoa - keskenmeno oli klassinen: kivut ja raju verenvuoto. (Kesken asiakaspalaverin istuin verilammikossa!) Kaavintaa ei tarvittu. Tällä kertaa olin äärimmäisen vihainen ja raivoissani - kirjaimellisesti karjuin yöhön elämän epäoikeudenmukaisuutta. Eihän näin voi meille käydä, eihän!

Ja sitten ei oikein tärpännytkään - kevät -98 meni, ja elokuussa vuosi kierukan poisottamisen jälkeen hakeuduimme Eiran lapsettomuusklinikalle asiakkaaksi, julkisella puolellahan tutkimukset aloitetaan vasta kolmannen keskenmenon jälkeen. Epäilin, ettei ovulaatiota tapahdu, joten sain reseptin hormoneista. En ehtinyt kuuria aloittaa, kun olinkin raskaana. Raskaus vahvistettiin ultrassa ja viikkoja 7+3. Kaksi päivää myöhemmin alkoi ruskea tiputteluvuoto, ja hakeuduimme taas Kättärille. Ultrassa todettiin, että sikiö oli kuollut.

Hiljaisuus. Olin turta. En osannut edes itkeä. Lykkäsin kaavintaa työkiireiden takia päivällä, mutta oksentelu ja kivut yltyivät liian suuriksi ja menin Kättärille iltapäivästä. Kaavintaa ei haluttu tehdä, jollei verenvuoto yltyisi vaaralliseksi. Minut laitettiin tippaan ja olin vedettä ja ravinnotta elämäni pisimmän yön. Yöllä vuodon mukana syntyi sikiö, jonka kiikutin hoitajalle.

Aamulla nuori mieslääkäri - ilmeisesti zombiemaisesta käytöksestäni innoittuneena - kysyi ihmetellen: "Kolme keskenmenoa vuoden sisään? Eikö tuo jo tunnu pahalta?" Kiitin kysymästä ja vastasin myöntävästi. Itkua ei tullut.

Koska kyseessä oli jo kolmas peräkkäinen keskenmeno, aloitettiin paljon mainostetut tutkimukset. Eli minusta ja miehestäni otettiin verikokeita. Niiden tuloksista ei löytynyt mitään poikkeavaa eli lainatakseni Kättärin lääkäriä: "Ei näistä koskaan mitään löydy. Tällaista nyt sattuu ja meille lääkäreille se on niin tavallista ja jokapäiväistä. Huonoa tuuria."

Huonoa tuuria joo. Saimme lähetteen Väestöliiton Maija Tulppalalle, joka on suunnilleen ainoa toistuviin keskenmenoihin erikoistunut lääkäri Suomessa. Tilasimme aikaa joulukuun alussa, se saatiin helmikuun 17.1999.

Masennusoireeni pahenivat, ja hakeuduin Väestöliiton terapeutti Vuokko Malisen puheille. Päässäni mylläsivät huonommuuden ja syyllisyyden tunteet, lisäksi olin ahdistunut ja itkuinen.

Vuokko vapautti minut suremaan sanoillaan: "Taina, sinulla on 5 lasta, joista kaksi elää." Hän antoi oikeuden surra - oikeuden, jonka hyväätarkoittavat kommentit "Näin on parempi", "Näin luonto hoitaa asiat parhain päin", "Tämä on niin jokapäiväistä" olivat meiltä vieneet. Vuokko kehotti meitä miettimään, mikä olisi sopiva "hauta" lapsillemme.

Mieheni sytytti pitkän kynttilän lapsemme sielulle ja sitten etsimme kolme paikkaa taivaan tähdistä lapsillemme haudoiksi. Tähtilapsillemme, tähdenlennoillemme. Ja vihdoinkin itku tuli.

Siitä alkoi toipuminen. Joulukuun lopulla minussa vahvistui oudon voimakas tunne siitä, että 1999 on todellakin uusi, ihana vuosi elämässämme. Varoitin miestäni, että minusta tuntuu, että tulen raskaaksi, jos rakastelemme uutena vuotena. Kysyin jaksaako hän sen vuoristoradan taas? Jaksanko minä? Halusimme jaksaa.

Tunsin, että olin taas raskaana, mutta en uskaltanut edes tehdä testiä. Niinpä 17. helmikuuta Maija Tulppalan kysyessä kuulumisiamme, sanoin että luulen olevani raskaana. (Varsinainen lapsettomuushoidon käynnistysrepliikki.)Ja niinpä ultrassa todettiin, että 9 viikkoa vanha sikiöhän se siellä. Paniikki!

Sovimme, että käyn viikon välein ultrassa toteamassa lapsemme elävän - pääni ei olisi pelkoa muuten kestänyt.

Ja tässä nyt ollaan. Vauvamme on eläväinen ja kova potkimaan - ja minä näytän lähinnä ylensyöneeltä muumipeikolta. Onnemme on sanoinkuvaamaton.

Jos saamme terveen lapsen - siihen en ihan TÄYSIN uskalla vieläkään uskoa - olen täydellisen kiitollinen elämälle. Nyt osaan arvostaa lapsia lahjana ja siunauksena. Tähtilapsemme tekivät minusta nöyremmän ja kiitollisemman äidin tälle lapselle. Mieheni ja minä olemme läheisempiä toisillemme, ja hän jaksaa ihastella kasvavaa kumpuani päivittäin. Hänellekin lapsen saaminen on aivan toista kuin se olisi muutoin ollut. Siten kaikki tapahtunut on kääntynyt kuitenkin parhain päin."

Talviaurinko kertoo:

Olimme yrittäneet mieheni kanssa lasta vasta kolme kk kun tärppäsi. Erityisesti minä en ollut uskonut näin nopeaan onnistumiseen. Positiivisen raskaustestin tein 11/00. Alkuraskaus oli hankala kovien alavatsakipujen vuoksi, kaikki kuitenkin oli kunnossa.

22.12.00 rv 10+6 huomasin töissä verta pikkuhousuissani. Paniikissa soitin neuvolaan, josta rauhoiteltiin ja kerrottiin vuodon voivan olla ihan normaalia. Tiesinhän minä. Loppupäivä piti ottaa rauhallisesti ja tilannetta tarkkailla.

23.12.00 aamulla vuoto oli jo vähän runsaampaa ja päätin, että lääkäriin lähdettäisiin. Halusin tietää miten pikku-Emppumme voi. Monen tunnit odotuksen ja labrakokeiden jälkeen pääsin vihdoin gynekologilla, joka ultralla tutkiessaan totesi, ettei sikiön koko vastaa viikkoja vaan kooksi kone antoi vain 7 vkoa. Sikiö on eloton, on tapahtunut keskenmeno...

Tämän jälkeen olin kuin sumussa. Jotain mahdollisista keskenmenon syistä yms. Kaavintaan pääsisin heti ja jo samana iltana kotiin joulunviettoon. Minkä joulun? Millaisen? Mukava kätilö ottaa minut hoiviinsa ja onkin tukenani siihen asti kunnes pääsen kotiin. Hän jättää meidät mieheni kanssa kahden itkemään.

Sitten sairaalavaatteet päälle ja osastolle. Kaavintaan pääsen melko nopeasti. Henkilökunta on mukavaa ja mieleni rauhoittuu (varmaan myös Diapamin ansiosta). Kaavinnan jälkeen vatsakivut ovat kovat ja särkylääkkeetkään eivät meinaa auttaa.

Illalla pääsen kotiin ja toipuminen voisi alkaa. Juuri kun toipuminen on päässyt hyvään vauhtiin tulevat kovat vatsakivut ja jo kerran lakannut vuotokin alkaa uudelleen. Epäilen tulehdusta ja menen lääkäriin hakemaan antibiootteja. Järkytyksekseni lääkäri toteaa, että kohtuun on jäänyt kaavinnasta jotain ja kaavinta jouduttaisiin tekemään uudelleen. Tällä kertaa joutuisin jäämään yöksi sairaalaan. Tähän en ollut ollenkaan varautunut ja minua pelottaa kamalasti. Eikö tämä lopu koskaan?

Nyt reilu kuukausi taphtuneesta ja antibioottikuurit takana olo on fyysisesti hyvä, on ollut jo jonkin aikaa. Henkisesti mennään aaltoliikettä. Hyviä päiviä on jo enemmän kuin huonoja, mutta joskus suru tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, että haluaisi vain unohtaa kaiken tapahtuneen. Lapsia yritämme heti vaan kuin mahdollista, kun nyt tulisi ensin ne kuukautisetkin. Kärsimättömänä odotellaan uutta mahdollisuutta, jospa seuraavalla kerralla saisimme pitää oman pikkuisen luonamme.

*Tanja* kertoo:

Ensimmäinen oli kaikkein musertavin:olin jo ehtinyt tuntea ne jännät kuplat masussa ja seuraavalla viikolla oli aika rakenneultraan,kaikki oli hyvin tai siis luulin niin aina tutkimuspöydälle saakka.Lääkäri löysi sikiön heti mutta vaistosin jo muutaman sekunnin jälkeen että kaikki ei ollutkaan niinku piti:(

Vauva oli aivan liian pieni ollakseen 18.viikkonen. Sikiö piti synnyttää ja sitä en halua juurikaan muistella, tosin viimeisimmän km:n yhteydessä muistot tulvivat yli ja ovat heijastaneet rajusti suhteessa avomieheenikin. Eron uhka leijuu ilmassa ja välillä kaikki (muka) on niinkun normaalissa suhteessa ainakin (noo katotaan, miten tämä tästä etenee, rakastetaanhan me toisiamme mutta...)

Zinnamon kertoo:

Meillä on ihania lapsia. Siitä ei pääse mihinkään. Olen aivan varma, että he ovat kauniita. Vaikka vain yksi heistä on luonamme, rakastan heitäkin, joita en ole edes nähnyt.

Minulta riistettiin nuoruus. Olin vain 13-vuotias, kun joku mies päätti lopettaa lapsuuteni keskellä alkoholin huumassa sykkivää kaupunkia, autonsa takapenkillä. Olinhan jo olevinani aikuinen, puoli pulloa viiniä juoneena minua imarteli ensin hänen huomionsa. Ja sitten kaikki olikin yhtäkkiä niin tahmeaa, kirkuvaa, ahdistavaa.

Neljä viikkoa tuon jälkeen oksensin ensimmäisen kerran aamulla. En ollut kertonut kellekään, mutta pyysin erään ystäväni isosiskoa ostamaan raskaustestin. Se oli positiivinen. Lapsessa kasvoi lapsi, väkivallalla alkuun laitettu. Itkin ja itkin, toivoin kuolevani, tai edes lapsen kuolevan.

Viimein otin yhteyttä neuvolaan, mutta sielläkään en kertonut kuinka lapsi sai alkunsa. Olin tuolloin 10. viikolla, ja minulle suositeltiin pikaista aborttia. Suostuin, ja sain ajan seuraavalle viikolle. En kuitenkaan koskaan sinne asti päässyt, sillä viikonloppuna lapseni tuli minusta pois. Kehoni oli kai lian nuori lasta kantamaan. Olin onnellinen, että kaikki päättyi.

Kului vuosia, enkä paljoakaan ajatellut tuota tapahtumaa. Kenellekään en osannut siitä puhua, ja mieluiten halusin vain unohtaa kaiken. Elämä kulki omaa rataansa eteenpäin, pääsin ripiltä, aloitin lukion, yritin elää kuin muutkin ikäiseni.

17-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, ei vielä kolmannellakaan. Mutta yhteyden häneen tunsin heti, tiesin, että tässä on minun sieluntoverini. Vietimme pitkiä öitä puhuen asioista, tuostakin kipeästä kokemuksestani, ja viimein eräänä aamuna tajusin rakastavani tuota miestä enemmän kuin elämää. Tuon aamun jälkeen ei mennyt kuin kaksi kuukautta, ja olimme kihloissa ja suunnittelimme häitä.

Kuukautta ennen häitä heräsin eräänä yönä viiltävään kipuun vatsassa. Vessaan päästyäni huomasin vuotavani voimakkaasti. Mietin, mikä voisi olla vialla. Edelliset kuukautiset olivat tulleet reilut kaksi viikkoa sitten, raskautta en edes osannut epäillä. Seuraavana päivänä lääkärin diagnoosi kuitenkin oli: keskenmeno. Elämäni toinen keskeytynyt raskaus, tämäkin vahinko, mutta niin erilainen. Siitä alkoi halu saada lapsi. Päätimme, että häiden jälkeen loppuu ehkäisy.

Syyskesällä kuukautiseni olivat pari viikkoa myöhässä. Testi tehtiin terveyskeskuksessa, ja kun hoitaja ilmoitti tuloksen olevan positiivinen, olimme kai melko pöllähtäneen näköisiä, sillä heti onniteltuaan hän kysyi, haluaisimmeko kuitenkin abortin. Ei! Tämä olisi minun rakas lapseni, meidän rakkaudestamme tehty, meidän rakkaudessamme kasvava.

Odotus sujui loistavasti, mitään ongelmia ei ollut, ja poikamme syntyi huhtikuussa-01. Pieni ja pippurinen, isänsä silmät ja äitinsä luonto. Täydellinen sellaisenaan.

Mietimme, että nyt olisi hyvä aika myös toisen lapsen tulla. Niinpä emme aloittaneet ehkäisyä ollenkaan. Joulun alla kuukautiseni olivat taas myöhässä, ja suunnittelin ihaninta joululahjaa miehelleni: minä olisin raskaana! Testin tein perjantaina, se oli positiivinen, kuten olin aavistanutkin. Halusin säästää yllätyksen jouluaattoon, joka olisi maanantaina, enkä kertonut miehelleni. Onnellisena kävin nukkumaan, vain herätäkseni muutaman tunnin kuluttua verenpunaiselta lakanalta vatsa kivusta sykkien. Silloin itkin ensimmäisen kerran keskeneräiseksi jääneen lapseni vuoksi.

Kerroin miehelleni tilanteen, ja päätimme, että yritämme vielä. Kuitenkin minusta kotona olo alkoi tuntua raskaalta, ja mielessä kasvoi pikkuhiljaa ajatus koulun penkille palaamisesta. Helmikuussa päätin kuitenkin aloittaa ehkäisyn, olisihan meillä aikaa saada lapsia sitten, kun minulla olisi ammatti.

Kuukautiset tulivat ajallaan, ja aloitin E-pillerit. Kummallinen vuoto kuitenkin jatkui ja oloni oli omituinen. Tyypillisiä raskauden oireita, mietin, jospa sittenkin... Tein testin, ja se oli negatiivinen. Tein toisenkin, taas negatiivinen. Sitten eräänä yönä maaliskuussa mieheni kiidätti minua oksentavana ja kovissa kivuissa ensiapupoliklinikalle, diagnoosiksi tuli kohdunulkoinen raskaus. Olin koko ajan ollut raskaana, mutta jostain syystä testit eivät reagoineet. Minut hoidettiin solumyrkyillä. Itse olin niin turta kaikesta tapahtuneesta, etten osannut oikein edes surra. Yksi asia minulle oli kuitenkin selvää. En enää haluaisi yrittää lasta, en ehkä koskaan. Ajattelin, että tämä on jo tuottanut tarpeeksi kipua ja tuskaa.

Muutama kuukausi kuitenkin laimensi minussa kuplinutta vihaa ja epätoivoa, ja elokuussa päätimme mieheni kanssa, että lapsi saa tulla, jos niin käy. Katsoin tulevaisuuteen hiukan peläten, mutta kuitenkin toiveikkaana, koska esikoistamme odottaessa minulle ei ollut ollut mitään ongelmia. Tiesin, että kaikki voisi mennä hyvinkin.

Jo viikko ovulaation jälkeen aavistelin, että sisälläni kehittyy jotain. Hihkuin riemusta, kun kuukautiset olivat muutaman päivän myöhässä. Vaikka mieheni kanssa olimme sopineet odottavamme testausta seuraavaan viikonloppuun, sain hänet suostuteltua, ja testi-ikkunaan tuli vaalea viiva. Iloni muuttui kuitenkin samantien peloksi, kun huomasin vuotavani taas. Vain muutaman pisaran, mutta verta kuitenkin. Vatsanpohjassa kouraisi pelko ja kipu.

Nyt kolme päivää tilannetta seurattuani tiedän, että lapsemme valuu taas ulos minusta. Taas jätän hyvästejä toiveilleni ja unelmilleni. Mutta huomisesta en luovu! Ehkä näin on tarkoitettu, että saisimme luoksemme sen lapsen, joka tänne kuuluu, joka kaipaa äitiä ja isää. Tämän lapseni saatan siskojensa ja veljiensä luo, toivon, että heidän on hyvä siellä. Ja rakastan, joka ikistä, joka on alkunsa minusta saanut.

Kirjoitettu syyskuun alussa 2002.

Perhesuunnittelusivut
Etusivulle
Ohjeet
FAQ
Sanasto
Uutisarkisto
Tekstejä
Tutkimukset
Keskenmenot
Kuukautiskerääjä
Runoja ja ajatuksia
Värssyjä
PeSuTietoutta
Kuukautiset
Ehkäisy-tietopaketti
Hedelmällisyyden maksimointi
Ovulaatiolaskuri
Ovulaation tunnistaminen ja ovulaatiotestit
Koti-inseminaatio
Raskaustestit
Raskauden alkaminen
Lasketun ajan määrittäminen
Keskenmeno
Tuulimunaraskaus
Hedelmättömyys
Hedelmöityshoidot
Sijaisvanhemmuus
Artikkelit
Linkit
Perheen perustaminen Lapsettomuus Terveys Ovulaatio- ja raskaustestit, kondomit