Käytät web-standardeja tukematonta selainta!!! Mikäli haluat nauttia kauniimmasta ulkoasusta, päivitä selaimesi. Tämä kakku ei kuitenkaan ole vain päältä kaunis, sivujen tietosisältöön pääset kyllä käsiksi millä tahansa selaimella.

Tutkimukset

Johannan laparoskopia
Anna-R:n laparoskopia/laparotomia
Pihlajan laparoskopia
Voikukan laparoskopia

Laparoskopia Johannan kokemana

"Terveisiä LAPAROSKOPIASTA!

Tulin juuri äsken (taksilla, tottakai :) Jorvista kotiin ja heti tietysti tänne. En ole aikaisempia juttuja lukenut, joten kommentoin niitä joskus toiste, nyt ajattelin kertoa teille oman kokemukseni.

Ensinnäkin mä laiminlöin lähes täysin ne etukäteisruokaohjeet, sillä me käytiin perheen kanssa ravintolassa syömässä maanantaina äitin synttäreitten kunniaksi. En mä nyt mitään pihviä todellakaan syönyt, mutta join kuitenkin vähän viiniä ja söin sellaisen kevyehkön wokin, missä oli vihanneksia, nuudeleita ja ankanpaloja ja jälkiruoankin söin.. Hyi mua.

Mutta maanantaina mä join nesteitä varmaan noin 7 l yhteensä! Ostin kaksi litraa (sokeroimattomia) mehukeittoja (viimeinen lasi yökötti jo älyttömästi) ja join lisäksi varmaan kolme litraa vettä sen jälkeen kun kotiuduttiin sieltä ravintolasta. Mä olin jostakin lukenut, että ennen leikkausta kantsii juoda lasi-vettä-aina-kun-kuljet-hanan-ohi -asenteella, nopeuttaa kuulemma toipumista?

No, ERITTÄIN vähäunisen yön jälkeen (nukuin 3 h) herätyskello herätti mut klo 6.33 ja pakkasin vielä viimeiset tavarat laukkuun. Kävin vessassa (tietysti nyt tuollaisen vesimäärän jälkeen) ja lähdin kohti bussia. Bussi oli yllättävän täynnä ottaen huomioon kesän ja aikaisen ajankohdan. Kipsuttelin osastolle missä piti odotella hetki hoitsua joka sitten liinavaatevaraston kautta majoitti mut huoneeseen. Kun laittelin päällysvaatteita ja laukkua kaappiin se sanoi, että mä olenkin EKA joka lähtee, joten se asetteli mun yöpöydälle yhden diapamin (joka muuten oli SININEN) ja lääkelasillisen vettä (teki muuten hyvää kun ei ollut viiteen tuntiin juonut mitään eikä koko aamuna) ja katteli sitten niitä talon vaatteita ja sanoi, että laita suoraan toi avopaita (se oli ihana :) päälle kun oot eka. Niinpä mä riisuin kaikki muut vaatteet, jopa alusvaatteet (myös rintsikat, voi nyyh), otin korut pois ja kietaisin sen leikkaussalipaidan päälleni. Hipsutin sänkyyn peiton alle ja laitoin ne sukat jalkaani (niiden kanssa ei saanut astua lattialle). Otin sen diapamin ja aloin kunnella radiota. Diapam väsytti mua jonkin verran, kuuntelin ruotsalaista keskusteluohjelmaa, ne suunitteli jotakin mutta mitä, siinäpä hyvä kysymys. :) En todellakaan muista.

Ai niin, multa tultiin ottamaan yksi verinäyte. Kun mä kysyin siltä hoitsulta että miksi, niin se ei kyllä osannut vastata siihen (pitää itse sitten lukea epikriisistä miksi tämä tehtiin) ja yrittää ottaa _avoneulalla_ verta mun kyynärtaipeesta. Hohhoijakkaa, ei se tietenkään siinä onnistunut (kokeili kyllä, reikä löytyy kädestä) ja sanoin sille, että ota suosiolla tosta käden päältä ja siitä sitä verta sitten saikin.

Mua käytettiin vielä vessassa kertaalleen, ja kyllähän nyt edellisen päivän juomisten jälkeen riitti pissaa. Vessan peilistä katselin itseäni samalla kun sutaisin kiharani letille. Tuli mieleen yksi mun entinen koulukaveri, joka joskus väitti, että mulla olisi ihanat enkelikiharat jos olisin blondi.. Mä näytin ihan enkeliltä siinä valkoisessa koltussani. :)

25 minuuttia mä siinä ehdin makoilla ja sitten sieltä tuli pari hoitsua kärräämään mut kerroksen ylöspäin leikkaussaliin. Parin käytävän jälkeen pääsin sellaiseen vaaleanvihreeseen huoneeseen. Sänkyni vieressä oli leikkauspöytä (lähes samanlainen kuin tavallinen gynen pöytä) ja sain varovaisesti kiivetä sinne, jopa astua leikkurin lattialle ne sukat jalassa. :) Jalat laitettiin samalla tavalla kuin gynellä, ne oli sellaiset pehmustetut jalkapaikat ja niissä pehmusteissa oli sellaiset suikaleet millä mun jalat kiedottiin kiinni niihin paikkoihin. Sitten mulle laitettiin tippakanyyli käteen (se oli vähän vaikeaa koska se ihme verikoe otettiin siitä suonesta mihin se joku olisi halunnut laittaa sen kanyylin). Kämmenselästä löytyi kuitenkin hieno, pullea suoni mihin se sen tyrkkäsi (sattui, kun se oli vähän hassusti se suoni ja nyt siinä on mustelma, auh) ja samaan aikaan porukkaa lappasi esiintymässä mulle (niitä oli paljon ja mä en muista niistä muuta kuin sen, että kävivät.) Lääkäri taisi käydä silloin heti aamulla jo mun huoneessani. Kanyylin päällähän on sellainen napukka mistä voi laittaa ruiskulla lääkkeitä suoneen. Mulla oli happimaski ja sitten ilmeisesti anestesialääkäri ruiskautti lääkettä. Hassua, mä olin aina ajatellut, että nukutus tapahtuu maskilla (ainakin niin ne on kaikissa hömppäromaaneissa aina tehnyt). Katsoin kuinka lääke ruiskautettiin suoneen (ei tuntunut miltään) ja muutamassa sekunnissa suussa alkoi maistua pahalta (mainitsin siitä ääneenkin) ja sen jälkeen ei minkäänlaista muistikuvaa. Mä laitoin silmät kiinni (ei mua kyllä väsyttänyt) mutta kuitenkin. (Kuoleminen varmaan tuntuu samalta, eli ei miltään.) Kello oli 8.05, sen tarkastin sillä aikaa kun laittelivat tippaa. Sain elektrodit sydänmonitoria varten ennen tipan laittoa, tuli just mieleen. Lääkärit sanoivat jotain mun verikokeista ja kysyin sitten paljonko mun Hb oli ollut, vaan 136, se on laskenut. :(

Heräsin heräämössä siinä varttia vaille kymmenen. En muista mikä oli ensimmäinen ajatus (sitä kysyttiin ennenkuin lähdin osastolle, olisivat silloin kysyneet kun heräsin!) mutta kummastelin sitä, että olin selälläni, kun en kertakaikkisesti osaa/pysty/voi nukkua selälteni (ennen odottelin kauhulla raskausaikaa kun silloin ei voisi nukkua mahallaan, nykyään tiedän, ettei silloin voi nukkua selälläkään) ja että olin taas omassa (taino sairaalan ;) sängyssäni lämpöisen peiton alla. Suoneen (vasen käsi) meni Ringeriä (siinä on fysiologista suolaliuosta elektrolyyttien kera) Ketorinilla terästettynä (sitä ne ei kyllä mulle kertoneet, kävi lääkärin ja hoitajan välisestä keskustelusta ilmi) ja jossain vaiheessa huomasin, että ne olivat siirtäneet tipan paikkaa, oli kai kesken leikkauksen mennyt tukkoon. Oikeassa kädessä mulla oli saturaatiomittari (mittaa veren hapettumista) ja oikeassa olkavarressa verenpainemansetti. Mä olin ihan virkeän oloinen heti. Sängyn takana seinässä oli monitori ja kattelin sitä. Sydänkäyrä oli mun maallikkosilmääni ihan nätti ja sitten siinä oli, hmmm, hengityksen tiheys (mulla se vaihteli noin viidestä kahteenkymmeneen kertaan minuutissa) ja veren happipitoisuus sekä verenpaine. Se oli vähän yllätys, että se oli vaan noin 100/60. Sitten siinä oli pulssi myös. Maski otettiin pois jossain vaiheessa (korjailin sitä vähän itsekseni kun yritin kääntyillä kyljelleni) ja vähän heräämiseni jälkeen tuli hoitaja, joka kysyi särkeekö haavaa, myöntävästi vastattuani hän haki mulle särkylääkettä (oli kai sitä jotain o:lla alkavaa, sitäkään ei mulle kerrottu kyllä). En mä nyt tiedä olisinko koko lääkettä tarvinnut, särky oli niin paikallista jotmotusta, että ei se oikein auttanut.

Korjailin itsekseni pari kertaa saturaatiomittariakin kun se meni vähän vinoon. Vilkuilin naapureita, yhdellä niistä oli mittari tippakädessä ja kysyin sitten hoitajalta, josko multakin voisi siirtää. Hoitaja siirsi, joten sain oikean käteni vapaaksi.

Yritin kääntyä jollakin tavalla mahalleni jatkaakseni tutimista, mutta se ei oikein onnistunut. Jalassa oli sukka mennyt makkaralle, mä ujutin sen jalan pois sieltä peiton alta ja juuri kun olin ojentamassa kättäni suoristaakseni sukan, hoitaja teki sen mun puolestani. Mietin onkohan mut katetroitu, mutta en ainakaan siltä tuntumalta tuntenut sitä putkea. Sain myöhemmin tietää (ensin taas lääkärin ja hoitajan keskustelusta..) että mut oli kertakatetroitu siellä salissa. Kurkkua kuristi, mainitsin siitä hoitajalle ja se sanoi, että se on ihan normaalia. Siinä vaiheessa mä ajattelin, että tulin kai sitten kipeäksi, kun viikonloppuna oli vähän alkavaa flunssaa ilmassa kun olin lauantai-iltna ulkona hameen kanssa ilman sukkahousuja. Mutta hoitsu jatkoikin, että mulla oli ollut se hengitysputki. Ajattelin sitten, että tokihan ne mut ovat intuboineet, mutta ei sitä huomannut kun ei ollut enää sitä putkea herätessä. Maha mulla oli ihan normaalin kokoinen (odotin sen olevan kasvanut), tosin se oli kirkkaankeltainen siitä pesunesteestä (mut olikin pesty oikein kunnolla, oon vieläkin ihan keltainen reisiä ja rintojen alusta myöten). Mahassa on kaksi haavaa, toinen navassa, toinen viitisen senttiä karvoituksen yläpuolella.

Heräämössä oli ihan mukavaa. Tosin mun naapurini kuorsasi, karsean kuuloista. Toisella puolella oli toinen nukkuva, sille oli kai jotain isoakin tehty, kun siinä pyöri lääkäreitä ja hoitajia koko ajan ympärillä. Kerran hoitaja moitti mua kun yritin katsoa sitä monitoria (tarkistin aina verenpaineen silloin kun se mittautui) ja hänen mielestään mä olin putoamassa sängystä. Naapurinrouvaakin käytiin läpsyttämässä poskille kun se kääntyili unissansa. Mitäs laittavat heräävän ihmisen niin kapeaan laidattomaan sänkyyn!

Joskus yhdentoista maissa pääsin osastolle takaisin. Mun huoneessa oli kolme muutakin potilasta, yksi vielä odotteli (pitkälle iltapäivään saakka) leikkaukseen pääsyä ja kaksi muuta olivat toimenpiteessä parhaillaan. Mä sain juotavaa (mitä piti kuulemma juoda varovaisesti, mutta mä en voinut missään vaiheessa pahoin) ja vähän ajan päästä sain mustikkasoppaa. Kun valittelin nälkääni, hoitaja toi mulle glukoositipan. Huoh. Lääkäri tuli tipan loppuvaiheilla treffaamaan mua ja kertoi, että ei masusta mitään kummallista löytynyt vaikka huolellisesti katseli. Pari suonikohjua (!?) oli vasemmalla puolella, mutta ei kiinnikkeitä, ei endoa, ei mitään. Kierukka oli ihan normaalisti paikallaan koko operaation ajan, se muuten eilen täytti yhden vuoden. :)

Lekurin lähdettyä soitin hoitajalla päästäkseni vessaan. Pääsin irti tipasta (kanyyli tosin jäi, ihan tarpeettomana, käteen.) Se vei mut siihen ovelle (matkaa ehkä kaksi metriä) sängyllä (!) ja siitä sitten hiipparoin pöntölle. Hetken aikaa meni miettiessä, että miten sitä pissataan, mutta sitten tuli. Pyyhkiessä paperiin tuli vuotoa vaikka siihen jättikokoiseen kuituhalkoon, mikä jalkovälistä löytyi, ei mitään ollut tullutkaan. Sen lisäksi mulla oli sellainen käsipyyhkeen kokoinen muovitettu kappale, joka oli samaa materiaalia kuin siteetkin. Tosi karmiva, sen nimi taisi olla vaippa. Takaisin sänkyyn ja hoitaja työnsi sen paikoilleen. Ei edes huipannut, vaikka verenpaineeni oli jopa laskenut heräämöön luvuista. (Hassua, jos mulla "oikeasti" olisi RR 90/50, mua huimaisi taatusti, kerran melkein jopa pyörryin.)

Kanttiinivaunu oli käynyt jossakin vaiheessa, ostettiin mun vierustoverini (mua muutaman vuoden vanhempi tyttö jolle oli kanssa tehty laparoskopia) kanssa salmiakin puuttessa pantteripussit. Kovasti teki mieli jotain syötävää! Ei kai me niitä kai oikeasti oltais saatu syödä, mutta kumpikaan meistä ei voinut pahoin niin ennen kuin jälkeenkään karkkien. Mun pussini repesi ja karkit sinkoili ympäriinsä, mutta koska olin jo onnistuneesti käynyt vessassa, koikin ympäri huonetta niitä etsimässä. Ja ajattelin, että kun sairaalassa ollaan, niin voin mä ne karkit siitä lattialtakin syödä.. :)

Ruoka tuli jossakin vaiheessa. Mä sain jotain sosekeittoa ja naapuri kalakeittoa. Mun soppa maistui kyllä ihan kalalle, mutta ei se kai sitä ollut, kun olin ilmoittanut, että en voi syödä kalaa. Soitin miehelle ja se tuli katsomaan mua ja toi tullessansa suklaata ja SALMIAKKIA! Sitten vasta lakkasi tuntumasta jano kun sai suolaista suuhunsa.

Vettä on tullut juotua tosi paljon. Haavoja ei pahemmin särje, pikkasen kiristelee välillä ja kävely suorassa on vähän vaikeata. Mutta hoitaja nosteli mun vatsanpeitteitä niin ronskisti, että sen sormenjäljet jäi mun mahaani. En mä niitä olisi itse tunnistanut, mutta lääkäri kertoi siitä. Kaksi jotain jälkeä siinä vasemmalla näkyykin. Alemman haavan kohdalla on näemmä suoni katkennut, kun se on todella arka ja siinä on mustelma (mitä kumma kyllä muut eivät näe). Maha on edelleen arka.

Yö meni suht hyvin, otin illalla kyllä yhden Ketorin 100 mg:n. Sain valita joko suun kautta tai suppona peräsuoleen, otin suun kautta, kerran ruoka pysyi sisällä. Nukkuminen oli tavattoman vaikeata kun en voi nyt nukkua mahalteni. Mä olin saanut ylimääräisen tyynyn, sen kanssa sai jotenkin huijattua masua luulemaan, että nukunkin sen päällä ja sain unen päästä kiinni.

Illalla mulla oli lämpöä 37,4 mutta aamulla 5.45 samalla korvakuumemittarilla (kätsyä kun mä melkein nukuin :) se oli ihan normaali (no kai nyt, kun mä nukuin! Nyt se on puoli astetta korkeampi, mittasin äsken.) Aamulla saatiin kannut jäävettä ja aamupalaa. Sitten pääsi SUIHKUUN! Ai ihanaa, mutta kaikki keltainen ei kyllä lähtenyt pois.. Paras hetki oli kyllä ehdottomasti suihkun jälkeen, kun sain pitkästä aikaa rintsikat päälleni. (Normaalisti mä myös nukun rintsikat päällä, joten oli aika tuskaa olla vuorokausi ilman niitä.)

Mukaani kotiin sain Trimetin-kuurin sen katetroinnin vuoksi (varokeino mikään tehdään kaikille ettei vaan tule tulehdusta) sekä yhden Ketorin-supon jos vaikka yötä vasten taas ottaisi lääkettä sekä yhden Metalaxin (ulostuslääkettä) jos ei muuten suoli ala toimia, mutta määräaikaa on vielä huomiseen.

Mä voin oikein loistavasti, olisin päässyt kotiin jo eilen, mutta en viitsinyt lähteä, kun mieskin lähti takaisin Vekaralle eilen illalla. Kaiken kaikkiaan reissu oli ihan mukava, jos nyt ei sitä lasketa, että mulle ei kerrottu juuri mitään, piti itse salakuunnella kaikki, ja yksi hoitaja oli vähän hömppä ja toinen oli virolainen ja vähän ymmärtämätön siksi.

Kaikille, joilla ko. toimenpide on edessä, tahdon sanoa, että ei tarvitse pelätä ollenkaan. Mä voin todella hyvin koko ajan ja kai toi masukin tuosta vielä laantuu. Ei mitään ongelmia jos nukkuu selälteen, mä vaan en pysty. On helpottavaa tietää, että tuolla alaosastossa on kaikki kunnossa ja jos ei olisikaan, niin sitten osattaisiin hoitaa pois. Hartioita on vähän särkenyt, ehkä tämä nyt sitten on sitä kuuluisaa hartiapistoa, tai sitten se johtuu siitä, että sängyssä ei oikein saanut kunnon lukuasentoa kun ei voinut röhnöttää mahallaan.

Ohhoh, tulipas tästä pitkä! Mutta toivottavasti tästä on apua heille, joilla laparoskopia on edessäpäin."

Laparoskopia/ Laparotomia Anna-R:n kokemana

"Molemmilla kerroilla toistuivat samat rutiinit. Ravinnotta ja nesteettä piti olla edellisestä ilta kymmenestä lähtien. Mutta olinkin ollut tipassa, ettei olo ollut kovin heikko. Ei ollut kyllä silloinkaan, kun olin ilman tippaa. Minua pyydettiin käymään suihkussa ja putsaamaan napa pumpulipuikolla oikein kunnolla (yök, napanöyhtää). Sitten laitoin päähäni sellaisen tosi tyylikkään sairaalamyssyn ja kokonaan takaa auki olevan paitulin. Oli muuten aika irstas, pikkuhousuja kun ei alle saanut laittaa ollenkaan. Sitten vain odoteltiin. Yhtäkkiä kaiuttimista hihkaisi hoitaja, että: "Meneppäs käymään vessassa, kohta tuodaan esilääke!" No, toimituksen tehtyäni hoitsu toi pikkuisen lääkkeen (joka kerralla ollut erivärinen, laparotomiassa kokonainen, skopioissa puolikas.) Sitten purskuttelin suussani semmoista väkevää liuosta, joka desinfioi suun. Esilääkkeen jälkeen ei saanutkaan enää nousta sängystä, vaan odottelin sen vaikuttamista.

Aina esilääke ei väsytä, eikä kyllä rauhoitakaan. Laparotomiassa itkin vielä hysteerisesti matkalla leikkuriin, vaikka lääkeannoskin oli tavallista suurempi. Mutta viimeisemmässä skopiassa olin aivan uninen ja raukea. Siis..n. puolen tunnin kuluttua esilääkkeen ottamisesta pari hoitajaa tuli hakemaan minut leikkaussaliin. Ja KOSKAAN sairaalassa oloaikana, eivät hoitajat ole niin rauhallisia viilipyttyjä kuin leikkaussaliin mentäessä. Ja se onkin tosi tärkeää. Leikkurin ovella leikkurin hoitajat ottivat minut vastaan ja oman osastoni hoitajat selvittivät minusta kaiken oleellisen. (Tuosta leikkaussaliin kulkemisesta: on hassu tunne maata sängyssä ihan tokkurassa, kun hoitajat työntävät sitä pitkin sairaalan pitkiä käytäviä. Vaikea selittää, mutta vaikka siitä kulkee ihmisiä ohitse ja ne kääntyvät ehkä katsomaankin, siitä ei tosiaankaan välitä..se on semmoinen turvallinen ja tyyni olo.)

Leikkaussalissa oli paljon porukkaa. Ainakin anestesiahoitaja, anestesialääkäri, passari ja vielä joku jonka nimikettä en tiedä. Ja sitten (ainakin yliopistollisissa sairaaloissa) leikkauksen aikana salissa on opiskelijoita ja minun leikkauksissa oli useampi lääkäri. Siis gynen vaivoissa operatööri ei ole kirurgi, vaan gynekologi. Kaikki tapahtui joka kerralla mielettömän rauhallisesti ja määrätietoisesti. Minut puoliksi nostettiin itseni avustamana(?) semmoista hiukan gynen pöytää muistuttavalle alustalle. Siinä minulle laitettiin semmoisia ihanan lämpimiä peitteitä jalkojen ja masun päälle ja sitten ne kaikki seuranta laitteet, joista en tiedä juuri mitään l. muutama semmoinen sydänelektrodi.. varmasti kirjoitin väärin, mutta kuitenkin: semmoiset läpyskät rintakehään.

Sitten tietysti tippa. Joskus se laitetaan jo osastolla. Minulle laitettiin ensimmäisellä skopiakerralla osastolla sitä lapsille tarkoitettua puuduttavaa voidetta tippakohtaan, ja pistäminen ei sattunut lainkaan. (Kannattaa siis pyytää hoitajalta. Sen kauppanimi on joku Emla..en tiedä miten kirjoitetaan - Webmasterin huomautus: Emla se on :) Mainostetaan mm. lapsille hyvänä puudutteena) Viimeksi minulta jouduttiin ottamaan edellinen tippakanyyli kokonaan pois ja laittamaan uusi, koska oli mennyt tukkoon. Sormenpäähän laitettiin joku hauska klipsijuttu, sen tarkoitusta en tiedä. Mielenkiintoista on, etten millään kerralla nähnyt leikkaavaa lääkäriä ennen nukahtamista.

Sitten vain naamari suun eteen. Anestesialääkäri sanoi, että nyt laitetaan nukutusainetta, kohta väsyttää. Ai kohta? Joka kerralla olen tuskin kahta sekuntia hereillä ollut, kun hämärä saapuu. Saatan vaikuttaa hullulta, mutta se on ihana tunne. Kannattaa oikein keskittyä siihen fiilikseen, se on jotain uskomatonta. Ehkä se minusta tuntuu niin villiltä, kun olen normaalisti niin huono nukastaja, unta saa houkutella joskus tuntitolkulla.

Seuraava muistikuva onkin sitten heräämössä, mutta ei välttämättä. Viimeksi en herännyt siellä lainkaan ja oksentelinkin osastolla aika lailla. Kurkku on kuiva kuin beduiinin sandaali ja saattaa olla siis huono olo. Nenässä on happiviikset. Ainakin "meidän sairaalassa" on käytössä sellainen kipumittarisysteemi 1-10. Potilas arvioi omia kiputuntemuksiaan siten, että 1 on pienin mahdollisin kipu, 10 kovin.

Kipulääkitys on aika vahva, eli skopian jälkeen ei minulla ainakaaan kovia kipuja ollut. Ainoa asia, josta minulla jäi vähän epämiellyttävät muistot, oli dreeni. Se on sellainen vatsaonteloon(?) jätettävä ohut letku, joka kerää viimeisetkin leikkauksesta jääneet veret sellaiseen läpinäkyvään pussiin. Dreenipussi kulkee sairaalassa ollessa ihan mukavasti ranteessa, mutta minulla ainakin sattui, kun verta pumpattiin vatsasta. Dreenin poisto oli todella inhottavaa, mutta kestää vain hetken. Mutta HUOM! Se on yksilöllistä. Usealla huonekaverilla dreenin poisto ei tuntunut miltään.

Ensimmäinen päivä meneekin sitten nukkuessa ja levätessä, paitsi toisessa skopiassa nousin jo samana iltana käymään vessassa. Eka vessareissu tehtiin hoitajan kanssa. Olo on aika hutera ylösnoustessa ja kannattaakin nousta "oikealla" tavalla. Eli: Ensin kylkiasentoon, sitten molemmat kädet eteen ja ylösponnistus tapahtuu käsien avulla, ei siis vatsalihaksilla. Ja ehdoton konkarin =) neuvo on, että pää pystyyn ja selkä suoraksi. Se avaa rintakehän ja hengitys on helpompaa, eikä tule kiinnikeitä. Ja silmät auki ensimmäisten ylösnousujen aikana. Laparotomian jälkeen minä nimittäin pyörtyä kupsahdin kun huimatessa pistin automaattisesti silmäni kiinni.

Leikkauksesta tulee n. 1-4 pientä viiltoa, jotka jäävät bikinirajan alapuolelle. (riippuu kyllä bikineistä) Niitä kun suihkuttelee aamuin illoin viikon ajan, niin parantuvat todella nopeasti. Vatsa on kuin potkupallo n. viikon ajan, ainakin minulla oli, mutta laskeutuu kyllä jonkin ajan kuluttua entiselleen. Koska laparoskopiassa käytetään sellaista kaasua, se saattaa aiheuttaa pallea- ja hartiapistosta. En muista mikä makuuasento helpotti pistosta, mutta liikunta on oiva apu myös. Tikit ovat yleensä sulavat, paitsi dreenin kohdalla, josta se sitten täytyy käydä poistattamassa. Ellei sitten ole huimapäinen ja ota sitä itse pois. Minua kieltämättä vähän nolotti varata aika terveyskeskukseen YHDEN tikinpoistoon. Tässä oli siis laparoskopiakokemukseni. Summa summarum: Minusta sitä ei tarvitse pelätä. Toki pelkäsin itsekin ensimmäisellä kerralla, mutta toisella kerralla jo tiesin, ettei se kamalaa ole. Ja vielä semmoinen juttu: kannattaa kysyä, udella ja tivata!!!! Ja näyttää pelkonsa reilusti. Minun pelkoihini suhtauduttiin ainakin aivan mahtavasti ja uskon sen johtuvan siitä, että puhuin niistä niin avoimesti. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa."

Pihlajan laparoskopia lokakuussa 1999

Taustaa: Minut lähetti laparoskopiaan Väestöliiton lääkäri, joka vahvasti epäili endometrioosia osasyyksi lapsettomuuteemme. Helsingin naistenklinikan 6 kk:n pituiseksi ennustetussa toimenpidejonossa ehdin olla 5 kuukautta. Peruutuspaikkajonossa roikuttuani ja "muutaman" kerran peruutuspaikkojen perään soiteltuani sain lopulta ajan seuraavaan kiertoon. Hämmästykseni oli kyllä puhelimessa suuri, kun hoitaja noin vain ilmoitti toimenpidepäivämäärän (ilmeisesti soitteluihini kyllästyneenä :-), eli aktiivinen kannattaa olla). Endometrioositutkimuksessa tähystys tehdään kuukautisten loputtua, mutta kuitenkin ennen ovulaatiota. Minulle tähystys tehtiin kierron 7. päivänä (norm. n. 28 pv.).

Esitutkimukset: Muutama päivä ennen tähystystä kävin sairaalan poliklinikalla esitutkimuksissa. Ensin oli fysioterapeutin pitämä luento, jossa käsiteltiin mm. oikeita tapoja nousta ylös, yskiä ja liikkua leikkauksen jälkeen. Sitten jonotettiin laboratorioon, jossa otettiin pari verinäytettä (ainakin veriryhmä, hemoglobiini, ehkä jotain sairauksia?). Lisää jonotusta gynekologille, joka pikaisesti haastatteli oireista ja kertoi vähän tähystyksestä. Hän teki sisätutkimuksen, jossa myös vahvisti endo-epäilyn kohdallani. Ja vielä kerran uuteen jonoon, nukutuslääkärin nähtäväksi. Etukäteen oli pitänyt täyttää lappu yleissairauksista ja aiemmista nukutuksista. Lääkäri mittasi verenpaineen, totesi terveeksi ja lähetti ulos. Tätä päivää leimasi jatkuva jonotus ja lääkärien kiire. Piti oikein pinnistellä, että muisti siinä tohinassa ne muutamat mieltä vaivanneet kysymyksensä kysyä, ja vielä oikealta henkilöltä.

Esivalmistelut: Syöminen, juominen (ja tupakoiminen, jos sellaista harrastaa) ovat kiellettyjä puolenyön jälkeen ennen toimenpidettä. Aamulla kävin ohjelapun toiveiden mukaan suihkussa ja puhdistin navan huolellisesti.

Toimenpide: Menin sairaalan päiväkirurgiselle osastolle aamulla kello seitsemän. Minut ohjattiin pienen odottelun jälkeen vaatevarastolle, jossa omat vaatteet vaihdettiin selästä auki olevaan leikkauskaapuun, aamutakkiin ja sairaalaan sukkiin. Hoitaja tuli juttelemaan kanssani käytännön asioista, mm. kertasi päivän kulkua ja varmisti hakijani nimen (nukutuksen jälkeen täytyy olla aikuinen hakija, että pääsee kotiin. Myös kotona tulee olla seuraa toimenpideiltana ja -yönä.) Sain kuulla olevani viimeinen päivän kolmesta operoitavasta, ja sitten minulle näytettiin sänkyni. Jäin kuitenkin vielä aulaan istuskelemaan ja lukemaan päivän lehteä. Hetken kuluttua leikkaava lääkäri tuli esittäytymään ja kertomaan (taas) toimenpiteestä. Tässä vaiheessa en saanut enää mitään uutta tietoa, ja varmistin vain sen, että esim. munasarjoja ei kokonaan poisteta, jos niistä löytyisi runsaasti endometrioosikudosta (tämä olikin suurin pelkoni ennen laparoskopiaa: että herään ja kuulen, että jotain "tärkeää" onkin noin vain poistettu). Lääkäri vakuutti, että näin ei voi käydä, vaan jos jotain vakavampaa löytyy, ne jätetään uuteen leikkaukseen, jolloin minulle voidaan etukäteen kertoa asiasta.

Siirryin sänkyyni odottelemaan, kuuntelin radiota ja luin huoneesta löytyneitä vanhoja naistenlehtiä. Napa piti vielä kerran puhdistaa desinfioivalla nesteellä ja pumpulipuikolla. Ensimmäinen huonekaveri vietiin leikkaussaliin. Samassa huoneessa oli muutama edellisenä päivänä operoitu kohtalotoveri, jotka olivat olleet vielä yön sairaalassa. Olin huoneen ainoa ensikertalainen, muut olivat 3-4:ttä kertaa laparoskopiassa, joten minulla riitti kyseltävää. Lohdullista oli, että he olivat kuitenkin saaneet lapsia endosta huolimatta, vaikkakin hoidoilla.

Kello 11.30 minulle tuotiin esilääkitys, Diapam 5mg, jonka kiltisti nielaisin, vaikka kaikki edellispäivien jännitys oli haihtunut heti sairaalaan saavuttuani. Lepäilin sängyssä, ja yritin havaita lääkkeen vaikutuksia, mutta en huomannut mitään kummallista. Noin kolmen vartin kuluttua hoitaja tuli minua hakemaan. Nousin ylös, kävin vielä vessassa ja totesin, että kyllä lääke sittenkin oli vaikuttanut. Olo oli jotenkin "eteerinen". Kävelin itse sänkyni perässä hissille ja leikkaussaliin. Leikkaussalissa oli paljon väkeä. Kiipesin leikkauspöydälle, jalat kiinnitettiin pehmustettuihin telineisiin ja päälleni tuotiin lämmitetty (!) peitto. Salissa oli joku (hoitaja/lääkäri?) harjoittelija, joka laittoi minulle tipan kädenselkään. Nukutuslääkäri piteli kasvojeni yläpuolella happimaskia ja joku kiinnitti rintaani niitä sydänkäyrä-läpysköitä. Sitten nukutuslääkäri sanoi, että laittaa ensin rauhoittavaa lääkettä suoneen, ja heti perään nukutuslääkettä. Lääkäri kehotti ajattelemaan kauniita asioita. Nukahtaminen ei tapahtunut ihan heti ja ehdin miettiä, että eikö tässä mitään tapahdukaan, mutta sitten näkö sumeni ja nukahdin. Seurantapaperin mukaan nukutukseni kesti 1h 15 min.

Heräsin heräämössä taas "omassa" sängyssäni. Hapuilin käteni vatsan päälle, se tuntui turvonneelta ja oli peitetty sidelapuilla. Haavoja minulle tehtiin 3 kappaletta, yksi napaan (1,5 cm), yksi vasemmalle alavatsalle ja bikinirajaan (1 cm). Hoitaja tuli kysymään särkeekö haavoja, ja ehkä niissä jotain sanoin tuntuvan, koska sain kipulääkettä tipan kautta. Suu oli aivan rutikuiva, ja sain pyytäessäni vettä. Yritin heti kysellä hoitajalta, mitä minulle oli tehty, hän vastasi jotain endon poistosta. Olin tähän tietoon aivan tyytyväinen. Nukuin heräämössä vielä n. tunnin ajan. Pääni yläpuolella oli mittari, josta välillä kurkin pulssia ja verenpainetta (olivat selvästi normaalia matalammat). Sitten vaan katselin heräämön toimia välillä ehkä torkahdellen ja välillä vettä juoden. Sitten osastolle soitettiinkin, että "Täällä olisi nyt rouva P. valmiina, voi tulla hakemaan".

Tällä kertaa ei tarvinnut itse kävellä :-), vaan hoitaja työnsi minut takaisin huoneeseeni. Lääkäri tulikin heti kertomaan toimenpiteestä (endometrioosia oli useampia pesäkkeitä, jotka melkein kaikki oli saatu poltettua pois. Munasarjat olivat puhtaat ja munatorvet aukinaiset). Suuni oli rutikuiva, ja pian taas hoitaja toikin vettä. Oloni oli täysin hyvä pientä särkyä lukuunottamatta. Sain vielä kipulääkkeen, kun hoitaja kysyi sattuuko, ja minä sanoin että vähän. Nukuin vielä tunnin verran, minkä jälkeen minulle tuotiin välipala; teetä, mehukeittoa ja jogurttia. Söin ja join varovasti, ja olo tuntui aina vaan paremmalta. Viimeisetkin huonekaverit oli kotiutettu, joten minä sain loppuillaksi yksityishuoneen. Tähän asti kaikki sujuikin oppikirjamaisen hyvin, mutta sitten alkoi tämän kertomuksen ikävä osa.

Potilasohje: "Kotiin pääsee toimenpidepäivänä sen jälkeen, kun olette pystynyt syömään ja juomaan ja jalkeillaolo sujuu hyvin. Merkittävää kipua ja pahoinvointia ei myöskään saa esiintyä, samoin virtsaamisen tulee onnistua." Välipalan jälkeen hoitaja tuli paikalle ja nousin ensimmäistä kertaa ylös. Jalat tuntuivat hiukan huterilta, mutta muuten oli vielä hyvä olo. Menin vessaan, mutta tuntui kuin olisin kokonaan unohtanut miten pissataan. Istuin hetken, valutin vettä hanasta ja suihkuttelin käsisuihkulla, mutta mikään ei auttanut. Hoitaja sanoi, että voisin varovasti kävellä hetken, se voisi auttaa. Ajattelin soittaa miehelleni väliaikatietoja ja kävin hakemassa kolikoita vaatekaapista tippatelinettä perässäni vetäen. Pääsin puhelimen luo, mutta äkkiä minulle tuli hirmuisen paha olo. Huone oli onneksi lähellä ja pääsin takaisin sänkyyni. Paha olo lähti samalla kun pääsin pitkälleni. Oma arvaukseni on, että leikkauksessa käytetty kaasu, jota kuitenkin aina jää vatsaonteloon, nousi ylösnoustessani ärsyttämään vatsalaukkua. Ajattelin levätä hetken ennen uutta soittoyritystä ja nukahdinkin. Heräsin vasta n. 2 tunnin kuluttua, kun huonetta tultiin siivoamaan. Olo oli hyvä, joten ajattelin yrittää uutta vessareissua. Soitin hoitajan paikalle, koska en ollut ihan varma jalkojeni kantavuudesta ja menin taas vessaan. Mitään ei vieläkään tapahtunut, mutta kun olin hetken ollut pystyasennossa, paha olo palasi ja oksensin. Hoitaja tuli hätiin ja palasin sänkyyn. Lepäilin vielä hetken ja kolmas kerta toden sanoi. Kun pahoinvointi oli loppunut oksentamiseen, istuin rauhassa vessassa ja pissaaminen onnistui vihdoinkin.

Onnistuneen pissaamisen jälkeen (kello oli lähes kahdeksan illalla) sain luvan lähteä kotiin pahoinvoinnista huolimatta, koska olin kuitenkin saanut tipassa nestettä (glukoosiliuosta?). Ja hoitajan sanoin: "Eihän terve aikuinen yhden päivän syömättömyydestä kärsi". Kävin kansliassa soittamassa miehelleni, joka olikin jo yrittänyt soittaa minulle. Palasin huoneeseeni odottelemaan, ja minulle tuotiin iltapala, teetä, sämpylä ja sulatejuustoa. Yritin taas syödä, ja makoillessani tuntuikin hyvältä. Mieheni tuli vajaan tunnin kuluttua, odottelimme hetken hoitajaa, joka tuli ottamaan tipan pois. Oloni oli vähän huono, joten makoilin vielä hetken. Lopulta nousin istumaan, ja olo paheni välittömästi. Mieheni juoksutti minulle huoneen roskiksen, johon jälleen tyhjensin vatsani sisällön. Hoitaja kuitenkin antoi luvan lähteä kotiin (joltain ylemmältä taholta kysyttyään), kun mieheni lupasi pitää minusta hyvää huolta ja halusin itsekin lähteä kotiin. Päiväkirurginen osasto oli tyhjä viikonloppua vasten, enkä halunnut jäädä yksin sairaalaan, epämukavaan sänkyyn, jossa muovituksen takia valuin koko ajan jalkopäähän. Vähän vaille yhdeksän pääsin lähtemään kotiin.

Kotimatka meni hyvin, koska maha oli tyhjä, eikä pahoinvointia ollut. Vatsa oli hieman arka, mutta ei varsinaisesti kipeä. Hartiapistos vaivasi jonkinverran, mutta se meni ohi heti kun pääsin kotona makuuasentoon. Kuulimme molemmat, kun kupla liikkui mahassa ylös-alas :-). Kotona vastasin muutamaan tekstiviestiin, joissa kuulumisiani kyseltiin (kiitos Taija!) ja menin samantien nukkumaan. Mieheni oli hakenut videon katseltavaksi, mutta ainoa ajatus oli päästä suoraan nukkumaan.

Toipuminen: Sairaslomaa sain 4 päivää. Hartiapistos vaivasi monta päivää pystyasennossa, erityisesti kävellessä. Vielä lähes viikon päästä käveleminen sattui hartiaan. Vatsan turvotus laski n. viikossa, samoin leikkauksessa käytetyn desinfiointi(?)aineen keltainen väri kului n. viikossa pois. Vatsalle tuli muutamia mustelmia leikkaushaavojen lähelle, aristus kesti ehkä reilun viikon. Jälkivuoto (niukkaa) kesti muutaman päivän. Parin viikon päästä palasin normaaleihin liikuntaharrastuksiini.

N. 2,5 viikkoa tähystyksen jälkeen lähtivät ensimmäiset tikit (niitä ei siis käydä poistattamassa, vaan ne sulavat itsestään pois) vähän nyppimällä. Loput ovat vielä jäljellä, milloinkohan poistuvat? Haavat ovat parantuneet hyvin ja uskon, että kun arvet vaalenevat, ei huomattavia jälkiä juuri jää.

Laparoskopiaa ei tarvitse pelätä (vaikka itsekin tietysti etukäteen jännitin uuteen tilanteeseen joutumista). Paraneminen on nopeaa ja tähystys tuo selvyyden moneen asiaan. Oma tilanteemme on nyt jatkoa ajatellen paljon selvempi, ja voimme alkaa uudelta pohjalta miettimään jatkotoimenpiteitä matkallamme vanhemmuuteen.

Voikukan laparoskopia

Heippatirallaa tytöt!!!

Nyt sitä sitten ollaan toipilaana! Menin siis keskiviikkona sairaalaan sen laparoskopian takia.. Aamulla otettiin verikoe, että selvitettäisiin veren vasta-aineet. Veriryhmä mulla olikin jo selvillä, kun olen joskus luovuttanut verta. Hoitaja otti mut vastaan ja mulle neuvottiin heti oma huone (oli muuten kiva, kun mulla oli aivan "omituinen" huone.. Siis muita potilaita ei ollut siinä huoneessa!). Sain syödä aika normaalisti. Iltapäivää kohden alettiin antamaan vellejä ja nestemäistä ruokaa.

Gynekologi teki sisätutkimuksen n. Klo 19.00. Auts.. Paineli ensin mahaa jne. Tän jälkeen katsoi vielä ultralla. Ultraäänellä hän vilkaisi kohdun ja munasarjojen lisäksi munuaiset, maksan, sappirakon, sydämen jne. Eli tärkeimmät elimet, ja totesi niiden olevan normaaleja.

Munasarjoista ei löytynyt mitään ihmeellistä, kystakin oli hävinnyt!!! Yes!!!!!! Ultrassa kaikki oli gynen mielestä erinomaisesti, eikä mitään yllätyksiä laparoskopiassa voinut esiintyä!!! Huoh.. Olin rauhallisella ja onnellisellakin mielellä! Gyne kysyi vielä, että olenko varma, että haluan siihen toimenpiteeseen, kun kaikki näytti olevan kohdallani hyvin. Halusin, koska kaipasin tietoa munatorvien aukiolosta!!!! Noh.. Mulle annettiin leikkausaika seuraavaksi aamuksi klo 8.00!

Illalla mun piti käydä vielä suihkussa ja pestä erityisen hyvin napa ja sen seutu. Hoitaja puhdisti vielä napaa desinfiointiaineella ja antoi peräruiskeen! Ilkeältä tuntuvaa, mutta näin saatiin suoli tyhjäksi. Laparoskopiassa on kuulemma sitä paremmat näköalat, mitä tyhjempi suoli on. Hoitaja aikoi leikata myös häpykarvat, koska halusin, että multa leikattaisiin 2 luomea.. Noh.. Hoitajalla ei ollut mitään leikattavaa, kun mieheni oli sen toimenpiteen jo tehnyt edellisenä iltana! :-)

Seuraavana aamuna klo 7.30 heräsin ja kävin suihkussa. Sen jälkeen puin ylleni lyhyen paidan ja sukat (ei mitään muuta!)sekä päähän myssyn, joka peitti hiukset. Hoitaja toi esilääkkeen ja sainkin laittaa maate sängylle, jolla mut kuskattiin leikkaussaliin. Siellä oli vastassa 3 mukavaa miestä ja yksi nainen. Sain kiivetä leikkauspöydälle ja mun jalat aseteltiin pehmeille telineille. Jalat kiedottiin lämpöisiin kääreisiin, ettei tulisi kylmä. Vasemmasta kädestä mitattiin samanaikaisesti verenpaine, kun oikeaan käteen asetettiin tippaletku. Rintaan laitettiin 3 lätkää ja sen jälkeen tuli tummaihoinen mies viereeni, joka sanoi, että kauniita unia ja sitten silmissä alkoi hämärtyä ja olin umpiunessa.

Seuraavan kerran heräsin heräämössä siihen, kun vatsa ja selkä olivat todella kipeät. Pyysin heti kipulääkettä ja sitä mulle annettiinkin tippaletkuun suoraan ja pakaraan pistoksena. Kivut tuntuivat kuukautiskipuina. Säryt eivät kokonaan hellittäneet, mutta olen kyllä tottunut menkkakipuihin, joten kestin ne kyllä.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvä ja voin suositella laparoskopiaa muillekin! :-) tulokset: jee...eeee sain terveen naisen paperit!!!!!!! :-) olen todella onnellinen tuloksesta!!! :-) siis minussa ei ole mitään vikaa! Lääkärit kiittelivät "sisuskalujani"!!! :-) ette voi arvata millainen helpotusken huokaus se oli, kun sain kuulla näin ihanat tulokset!!!! Melkein kaksi vuotta tätä piinaa on jatkunutkin!!!!

Eli lääkäri sanoi, että endosta tai kystasta/kystista ei ollut tietoakaan!!!! Munatorvista neste virtasi hulahtamalla läpi! Ei siis tietoa torvissa olevista kiinnikkeistä! Kohtu oli hyvässä kunnossa jne. Siis olen hedelmöittymiskykyinen!!! :-)(aikaisemminhan on tutkittu, että hormonitoiminta on normaalia ja munasolut irtoavat!) :-)

Lääkäri siis totesi, että olen terve.. Miehen tutkimista pitää jatkaa!

Perhesuunnittelusivut
Etusivulle
Ohjeet
FAQ
Sanasto
Uutisarkisto
Tekstejä
Tutkimukset
Keskenmenot
Kuukautiskerääjä
Runoja ja ajatuksia
Värssyjä
PeSuTietoutta
Kuukautiset
Ehkäisy-tietopaketti
Hedelmällisyyden maksimointi
Ovulaatiolaskuri
Ovulaation tunnistaminen ja ovulaatiotestit
Koti-inseminaatio
Raskaustestit
Raskauden alkaminen
Lasketun ajan määrittäminen
Keskenmeno
Tuulimunaraskaus
Hedelmättömyys
Hedelmöityshoidot
Sijaisvanhemmuus
Artikkelit
Linkit
Perheen perustaminen Lapsettomuus Terveys Ovulaatio- ja raskaustestit, kondomit