Stinan sepustukset

Erinäisistä syistä olen maijamyöhäinen imetysviikon suhteen. Ajatuksia aiheesta nyt voi varmasti kirjoittaa jälkikäteenkin ja tässä muutamia.

Aina silloin tällöin nettipalstoilla kohahtaa, kun joku haukkuu toista äitiä tai kenties teilaa kaikki imetystukiäidit, Imetyksen Tuki ry -yhdistyksen tai kaikki edellä mainitut yhteensä. Tuntuukin, että tietty ryhmä ihmisiä vetää hepulit jokaisesta imetystä tukevasta kommentista. Ei saisi ihannoida imetystä, ettei joku korvikeruokkiva syyllisty. Silti imetystä (pidempään) jatkava äiti joutuu useimmiten ikään kuin puolustellakseen selittämään, että meidän vauva kun vieläkin käy rinnalla, kun on niitä allergioita tai sairastelua tai tai tai. Vaikka samaan aikaan pullosta maitohörppyjä ottava vauva on ihan ok eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena. Mitä selittelyä siinä pitäisi olla, jos äiti ruokkii lastaan sillä perinteisimmällä tavalla?

OK. Tasapainoon ei varmaan koskaan päästä, aina löytyy joku, joka ottaa herneitä nenuunsa jostakin lastenhoidon asiasta, mutta olisiko liikaa vaadittu, että korvikeruokkiva äiti A malttaisi hetken, ennenkuin haukkuu imetystukiäidin lyttyyn vain siksi, että tämä on suositellut toiselle äidille B jotakin kikkakolmosta, jotta perheen B imetys voisi vielä jatkua. Ei tukiäiti vaadi B:ltä imetyksen jatkamista, vaan kertoo keinoja, miten hän voi halutessaan sitä tehdä. Samoin tukiäiti ei vaadi A:lta perusteluja siitä, miksi tämä ei imetä vaan antaa korviketta. Korviketietous ei toki automaattisesti kuulu imetystukiäitien tietotaitoon, mutta jos hän osaa jotain vinkkiä myös perheen A kuvioihin antaa, hän myös niin tekee.

Imetystuki on hakuampuvaa täsmäneuvoa perheen tilanteeseen. Tietyt imetyksen lainalaisuudet toki pätevät kaikkiin, mutta valinnat ovat perheen sisäisiä. On niin lapsikohtaista, miten jokin asia toimii vai jääkö toimimatta kokonaan. Tukiäiti on kuunteleva korva, tukeva olkapää ja siinä sivussa myös se ihminen, jolta saa ajantasaisimmat neuvot imetyksestä. Ihmeitä ei kukaan tee eikä taio lakkoilevaa lasta tissitakiaiseksi tai ylintä yökukkujaa 10 h putkeen nukkujaksi. Kun voisikin kertoa joskus jotain muuta kuin sen, että tämä on Vaihe isolla alkukirjaimella, kyllä se menee ohi, kun sinnittelet. Tai että joskus vauvat vain ovat tällaisia. Olisi tosi ihanaa voida antaa joku mitta-asteikko muuhunkin kuin kasvukäyriin, mutta kun ei pysty. Voi vain kuunnella ja jakaa tietoa ja kokemuksia.

Siis oikeasti on todella kurjaa, jos (kun) joku äiti kokee riittämättömyyttä, syyllisyyttä, ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita imetyksen loppumisesta! En mitenkään halua väheksyä näitä tunteita ja - ollakseni rehellinen - minun on edes vaikea asettua tällaisen äidin asemaan ja todella ymmärtää häntä, koska oma imetykseni sujui alkutakkuilujen jälkeen varsin mukavasti. Mutta muista asioista pettymys sekä äitiyden mukanaan tuoma syyllisyys ovat kyllä tuttuja tunteita.

Niin, en tietenkään koskaan saa kaikkia ihmisiä hyväksymään näkökulmiani enkä edes sitä tavoittele, mutta josko edes jollakin loksahtaisi jokin palikka kohdalleen, kun lukee imetystukiäidin ja "imetyksessä onnistuneen ihmisen" ajatuksia epäonnistumisesta. Loppujaan tässä ei osoitella yksittäisiä äitejä sormella, vaan pikemminkin yhteiskuntaa ja sen kieroutuneisuutta, kun riittäviä resursseja imetysopastukseen ei nähdä tarpeellisina. On surullista, että tämän takia yksittäinen äiti-vauva-pari joutuu kärsimään.

Ja mitä tulee mielikuviin imetystuki-illoista, haastan jokaisen tutustumaan paikalliseen toimintaan. Ryhmien kokoontuminen on mitä tavallisin tapahtuma, ei siellä kilpaa tissit tanassa imetetä. Kyllä ne rinnat vilahtavat toki, ja niiden ympärillä keskustelu yleensä pyörii - yllättäen ;) Mutta tavallisia äitejä kaikki ovat. Myös tukiäidit.

Maanantaiaamuyöstä heräsin kurjaan oloon. Ajattelin sen johtuvan viikonlopun liiallisesta herkuttelusta, kunnon ruuan syömättömyydestä (äidin tekemät herkut..) tai yliväsymyksestä (Sara herätti kahdesti yöllä), mutta ei, olin tyystin väärässä. Sitä en kuitenkaan aamukahdeksalta vielä tiennyt, vaan sujuvasti lampsin päiväkodille keskustelemaan Saran kuulumisista. Vasta, kun oksennus nousi kurkkuun, tajusin, että jokin on kunnolla pielessä. Pyysin anteeksi ja ehdotin keskustelun lopettamista ennen kuin yrjöän pöydälle. No, hieman nätimmin asian esitin ;)

Kotona oksensin noin puolen tunnin välein monta tuntia. Suullinen mehua, nukkumista ja taas sama rumba alusta. Iltapäivästä olin niin puhki, etten jaksanut enää edes raahautua vessaan, vaan nostin vain ämpärin sängyn viereen. Olen aina sanonut, että oksennustauti on kulkutaudeista pahin, ja totta se on. Taas kerran tuntui sille, että kuolen tähän paikkaan.

Nyt olen jo tolpillani, vajaa 3 kg keveämpänä (LOL, jotain positiivista?) ja sata kertaa viisaampana. Kulunut kuukausi on ollut aivan liian kiireinen, olisi pitänyt ottaa vapaata töistä, koulusta tai jostakin jo aiemmin. Sairastamisen jälkeen sitä arvostaa terveyttä paljon enemmän ja osaa suhteuttaa asiat jälleen kerran uudestaan.

Nähtäväksi jää, oliko kyse pöpöstä vai psykosomaattisesta oireilusta. Toivon kovasti, että jälkimmäisestä, sillä suuntaan etelään 4.11 pakollisissa työkuvioissa enkä millään raaskisi jättää sairasta perhettä potemaan ilman äippää.

Jotain positiivistakin: Sara kävi tänään kampaajalla ja oli aivan mielissään. Ensin kaareva otsatukka ei oikein miellyttänyt, mutta kun sitä vähän vielä laitettiin ja vahailtiin, niin tyttö oli ihan mielissään ja suostui jopa poseeraamaan kampaajatytölle, joka otti digikameralla kuvan. Olisikohan pitänyt kysyä, mihin kuvaa käytetään? :P Hyvin ehdittiin vielä liikuntahallille päiväkodin jumppaan.

Vaikka niin pyhästi aiemmin vannoin jättäväni käsityöt joksikin aikaa vähemmälle huomiolle, nyt jo sormet syyhysivät ja aloitin tähdelangoista uuden työn.

Kyse on siis Saralle tulevista villahousuista. Edelliset mallina tässäkin kuvassa näkyvät ovat jääneet pieniksi, ja kylmät ilmat herättivät minut neulomaan. En usko, että kovin pian saan mitään valmiiksi, mutta tavoite olisi, että tänä talvena kuitenkin. Kouluhommat nimittäin helpottavat kuun vaihteessa ja seuraavat tentit ovat vasta joulukuulla.

Koska päivät olen töissä, en yritäkään yltää samoihin määriin käsitöitä, kuin kotiäitiystäväni. Tällä erää riittää, että teen noita housuja aina, kun sille tuntuu :) Ja onhan tuosta "en enää ikinä"-uhoilusta jo melkein kuukausi.

Ai niin, vanhemmat olivat täällä viikonlopun ja uusia kuvia löytyy galleriasta minun ja Janin kuvamana. Huomatkaa Janin kuvissa mm. työpaikan hieno sauna :) ja minun kuvissani - no, vaikka Tee-se-itse-kebab ;) Nyt kuitenkin kutsuu pyykkitupa.

1. Yritän ottaa asioista selvää, miettiä ratkaisumalleja, toimia. Jos en pysty ratkaisemaan vaikeaa kohtaa, yritän toimia niin, että pystyn ainakin vähentämään sen haitallisia vaikutuksia.
2. Suunnittelen, miten voin ratkaista tilanteen ja yritän toimia suunnitelman mukaan. Mietin, miten olen aiemmin selviytynyt kipeistä tilanteista, mikä on auttanut minua. Muistan myös, mitä muut ovat kertoneet omista elämän kipukohdistaan ja niistä selviytymisestä.
3. Keskitän voimavarani juuri tämän tilanteen selvittämiseksi. Otan yhden asian kerrallaan ja kun olen päässyt siinä eteenpäin, voin alkaa käsitellä muita vaikeita asioita. Näin en joudu elämään jatkuvasti yli voimavarojeni.
4. Jos tiedän, etten voi juuri sillä hetkellä tehdä kipeälle elämänkohdalle mitään, yritän ottaa siihen etäisyyttä. En anna sen vallata mieltäni kokonaan. Yritän ajatella muita asioita ja keskittää huomioni siihen, mihin pystyn vaikuttamaan.
5. Haen tukea ja apua. Tiedän, että voin turvata läheisiin ja he auttavat ja tukevat minua. Usein he voivat tukea minua jo olemalla läsnä, välittämällä ja kuuntelemalla, olemalla rauhallisia ja avaamalla uusia näkökulmia sekä antamalla myönteisiä malleja selviytymisestä.
6. Puhun asioistani. En jää pohtimaan niitä yksin. Kun sanon vaikean asian ääneen, se saa nimen, siihen saa otteen ja sitä voi alkaa käsitellä. Ääneen puhuminen on asioiden jäsentämistä ja ratkaisemista. Ystävä tai läheinen ihminen voi auttaa minua katsomaan vaikeaa asiaa uudesta näkökulmasta.
7. Jos minun on vaikea puhua asioistani muille, yritän selvittää niitä muilla keinoin. Voin kirjoittaa, piirtää, maalata, lenkkeillä, hakata halkoja, kävellä luonnossa tai puhua asioitani nauhalle ja näin jäsennellä ajatuksiani.
8. Tuon tunteeni esiin, kerron, miltä minusta tuntuu. Näytän "heikkouteni". En kuitenkaan juutu kiinni kipeisiin tunteisiin enkä jää vatvomaan niitä pitkäksi aikaa. Jos juutun vihaan, katkeruuteen, syyllisyyteen, en löydä uusia selviytymiskeinoja enkä elämän minulle tarjoamia uusia mahdollisuuksia.
9. Vaikeiden elämäntilanteiden kohtaaminen ja selvittäminen vaatii paljon voimia. Jos tuska käy liian vahvaksi, asioiden selvittely voi jäädä kesken. Mutta jotta voisin avautua lohduttaville tunteille ja surulle, minun on ensin käytävä läpi raskaat ja painostavat tunteet ja asiat. Niiden jälkeen pystyn suremaan, kaipaamaan, mukautumaan uuteen, hyväksymään menetyksen ja löytämään uuden tasapainon, uuden tavan elää.
10. Yritän, jos suinkin voin, arvioida tilanteen myönteisesti uudelleen. Vaikka en voi muuttaa itse tilannetta, voin muuttaa suhtautumistani siihen ja sen merkitystä itselleni. Myönteinen uudelleenarviointi muuttaa myös tunteitani myönteisemmiksi.
11. Jos en voi muuttaa tilannetta, hyväksyn sen osaksi itseäni ja elämääni. En kuitenkaan ajattele, että tämä on minun kohtaloni, tähän minut on määrätty. En lamaannu, vaan jatkan elämääni ja toimintaani.
12. Jos en selviydy yksin eivätkä ystävät ja läheiset voi auttaa tai minulla ei ole ystäviä, haen apua ammattiauttajalta. Hän voi antaa tietoa, taitoa, tukea ja empatiaa. Avin hakeminen on vahvuuden merkki. Silloin tietää omat voimansa ja osaa arvioida, millaisista asioista ei selviydy yksin. Avun hakeminen nopeuttaa ongelman ratkaisemista ja pääsen pikemmin jatkamaan "normaalia" elämääni.
13. Yritän vaikeuksistani huolimatta löytää asioista myös myönteisiä puolia. Vaikka se ei aina auta, se ei ainakaan pahenna tilannetta. Myönteinen suhtautuminen aukaisee myönteisyyden kehän. Hymy synnyttää uuden hymyn, rohkaiseva sana saa jatkokseen kokonaisen lauseen. Muistan, että huumori voi laukaista myönteisesti monta tilannetta.
14. Vaikka tiedän, etten voi hallita täysin omaa elämääni ja että täydellistä selviytymistä ei voi olla, yritän vaikuttaa itse omiin asioihini enkä antaudu kohtalon tai ulkopuolisten voimien vietäväksi. Kun tunnen, että voin jollakin tavoin vaikuttaa meneillään oleviin asioihin, yritän ratkoa niitä aktiivisesti.
15. Käytän mielikuvitusta, luovuutta, myönteisiä mielikuvia. Luova suhtautuminen asioihin auttaa löytämään uusia keinoja ja yhdistämään uusiin keinoihin sitä, mikä vanhoissa keinoissa on toiminut.
16. Jos elämä ei tunnu pysyvän koossa ja siltä on kadonnut jatkuvuus, teen siitä huolimatta päivittäin samoja rutiineja kuin aikaisemminkin. Harrastan, hoidan kuntoani, siivoan, laitan ruokaa, käyn kaupassa, kirjastossa, elokuvissa...
17. Teen elämääni "kymmenen kärjessä" -listan. Ensimmäiseen sarakkeeseen kirjoitan ne asiat, jotka elämässäni ovat hyvin. Toiseen sarakkeeseen kirjoitan ne asiat, joihin haluan muutoksen. Kolmanteen sarakkeeseen kirjoitan ne asiat, joita olen itse valmis muuttamaan. Kun lista on valmis, käyn sen uudelleen läpi ja päätän, mitä todella haluan ja voin tehdä. Pidän listaani jatkuvasti ajan tasalla - tai vaihtoehtoisesti päivitän sen säännöllisin väliajoin, jolloin voin seurata, mitä muutoksia olen saanut aikaan.

1. Pyri kohtuullisiin tavoitteisiin, älä yritä mahdottomia.
2. Tehosta työpäivääsi, älä pidennä sitä.
3. Lepää, rentoudu ja kuntoile välillä.
4. Jos et tiedä, kysy äläkä ihmettele.
5. Älä turhaan masennu pienistä virheistä.
6. Opi sanomaan EI.
7. Älä ylihoivaa muita, vaan huolehdi itsestäsi.
8. Tunnista ja huomioi ajoissa varoitusmerkit.
9. Älä eristäydy. Yritä luottaa edes pariin ihmiseen.
10. Varaa aikaa itsetutkiskeluun ja elämän uudelleenaktivointiin.

Lähde tuntematon, ilmoita, jos tiedät :)

Tänään ärsyttää kaikki.

Liikenne. Risteyksissä törttöilevät ihmiset, joiden vilkunpäällelaittotaito on nolla, ts. kääntyvät vilkutta tai laittavat sen päälle kun kääntyvät. Risteyksissä törttöilevät ihmiset, jotka jarruttavat ikäänkuin väistääkseen, mutta juuri kun olen itse kiihdyttämässä mennäkseni pois alta, myös vastapuoli ottaa ja kiihdyttää nollasta sataan kahdessa sekunnissa. No, se setä kyllä nauratti, joka huitoi polkupyörän päältä liikenneympyrään mennessään vasemmalla kädellä: yritti kai kertoa, että on menossa ympyrään eikä siitä pois.

TV. Typerät tv-sarjat, jotka toistavat itseään, joiden juoni on tuttu jo vuosien takaa, henkilöt ja ympäristö vain vaihtuvat. Rämppä digiboxi tai lähete, mikä tekee kuvasta räpsyvän. Tai pimahtamassa oleva telkkari, joka lisää ääneen kivan säröefektin.

Työ. Miksi ihmeessä pitää tulla töihin, kun voisi nukkua pitkään joka aamu? Välttäisi ristiriidat kun A sanoo yhtä ja B toista. Kumman mukaan pomppia. Vai pitäisikö kuunnella C:tä joka ehdottaa jotakin kolmatta toimintatapaa, keskustelematta tietenkään A:n ja B:n kanssa näkemyksistään. Onneksi tiistait on sentään keksipäiviä.

Vaikka ei niitäkään pitäisi syödä, kun housut kiristää vyötäröltä. Jos saisi 5 kg laihdutettua, voisi olla mukavampi olo. Siihen menee tällä tahdilla loppuvuosi ja alun toistakin. Siihen mennessä kaverit on kuihtuneet olemattomiin. Miten toiset onkin niin päteviä myös laihduttamisessa? Jospa itse alkaisin kehumaan itseäni lihottamisessa? :P

Koti. Se on aina kaaoksessa eikä sille silti saa tehtyä mitään. Jos saa, se on yhtä tyhjän kanssa, kun tunnin tai vuorokauden tai viikon päästä ollaan taas samassa tilanteessa. Huoneitakin on liian vähän. Jos koitan kirjoittaa kouluesseetä olkkarissa, tv-addiktit ahtautuvat naapurisohvalle hihittelemään isä-Simpsonin toilailuille. Jos menen makkariin, ne samat addiktit päättävätkin tulla sinne pomppimaan sängyllä. Huaargh.

Minä. Miksi minäkin valitan kun monella muulla on asiat paljon huonommin. Toisaalta monilla on asiat paljon paremminkin, että kai minä saan valittaa, jos sille tuntuu? Kuten Cartman sanoisi: "I'm going home."

Meitä on puraissut pelikärpänen. Toisin kuin perheen miesväkeä, meitä naisia kiehtovat perinteiset pelit tietokonepelien sijaan. Tänään on otettu matsia muistipelissä - Sara voitti 2-0 - ja Kimblessä - 2-0 edelleen - enkä minä tosiaan koittanut antaa periksi, vaan ihan taidolla ja tuurilla tuo ipana minut päihitti.

Vuosi sitten yritimme myös pelata eri pelejä, mutta huonolla menestyksellä. Saralla oli aivan omat säännöt ja ne muuttuivat viiden minuutin välein. Ilmiselvästi nyt ollaan paremmalla puolella.

Toisaalta tämä sääntöjen noudattamisen tarve näkyy sitten myös arjessa. Monet asiat on tehtävä tietyllä tavalla, vaikka juuri sillä kertaa voisi olla järkevää tehdä vähän eri tavalla. Yritäpä siinä sitten lapselle selittää, että nyt ei tarvitsekaan tehdä kohta kohdalta kuten ennen.

Huomaan myös, että en ehkä ole niin lapsentahtinen kuin aikaisemmin. Ehkä siksi, että lapsi näyttää kaipaavan jyrkempiä rajoja. Jos näitä rajoja ei aseteta, tulee hulabaloo, mitä ei kestä Erkkikään. Toisaalta rajat ovat lisääntyneet siksi, että hän ymmärtää jo tyystin eri tavalla selityksiä sekä jaksaa odottaa.

Ehkä lapsentahtisuus ei olekaan aina se parhain keino. Ainakin siinä on vaarana väsyttää itsensä ihan loppuun. Taito asettaa rajat on hiuksenhieno, etenkin, kun vastapuolena on hyvin herkkä, mutta uhmakas lapsi. Pehmeästi kaikkeen mukautuva lapsi kun olisi tältä osin paljon helpompi huollettava ;)

Oli miten oli, minä jatkan tietoturvallisuus ja laki -esseen kirjoittamista. Pitää pohtia, onko tietty tietomurtotapaus ja sen tuomio kohtuullinen, oikeudenmukainen ja oikeustajuani vastaava. Mieluummin Kimbleilisin koko illan, mutta... :)